Mitä uutta LePyssä?
 Saara takarivissä oikealla kaudella 2000 - 2001. |
8.2.2012
Koripallo kasvattaa
Aloitin koripallon pelaamisen 11-vuotiaana, jolloin valtaosa joukkueestani oli palloillut jo pitkään. En tuntenut uusista pelikavereistani ketään. Alkuun minua kiusattiin ja minut suljettiin ulkopuolelle. Kentällä mokailin tämän tästä. Penkiltä kuuluneet ”Saaraaa, ei”- huudot huonojen ratkaisujen jälkeen muistan edelleen. Minua ei oltu siunattu nopealla reaktiokyvyllä tai muutenkaan urheilijan ominaisuuksilla. Treenasin täysillä, olin aina paikalla ja silti sain jatkuvasti kokea olevani muita huonompi. Silti rakastuin lajiin.
Koen, että pettymykset kentällä ja koriksessa tekivät minulle todella hyvää henkisesti. Koulussa sain stipendejä ja kiitettäviä arvosanoja, kotona olin kiltti ja tunnollinen. Elin kiitoksella, mutta kentällä opin ottamaan niin fyysisiä kuin henkisiäkin kolhuja vastaan. Sormeni murtui useaan otteeseen ja nilkkojen nivelsiteet löystyivät niin, että tällien jälkeen aika ajoin kävelin kepeillä ja nilkka turposi pesäpallon kokoiseksi. En kuitenkaan ole täysi masokisti, joten kaikeksi onneksi myös hyvää mahtui mukaan; valmentajani olivat loistavia ja joukkuekaveritkin hyväksyivät minut jossain vaiheessa. Pettymykset eivät silti loppuneet.
Ykkösdivarin aluefinaaleissa roolini oli lämmittää penkkiä, enkä käynyt kentällä kertaakaan kahden pelin aikana. Muiden epäluuloista huolimatta pääsin Pohjois-Haagan lukioon urheilulinjalle. Treenasin siis kuudesti tai seitsemästi viikossa. Ensimmäisen lukiovuoden lopussa voitimme lukioiden Suomen mestaruuden. Sain olla kentälläkin. Tämän johdosta joukkue pääsi Brasiliaan pelaamaan. Itse olin niiden kolmen pelaajan joukossa, joita ei otettu mukaan.
Vaihtarivuosi katkaisi peliurani, mutta nyt olen taas höntsännyt lajin parissa kolmisen vuotta. Koko ajan yläasteelta asti olen ollut mukana valmentajan roolissa. Siinä olen oppinut myös sietämään pettymyksiä- vanhempien arviot ja haukut tekivät aluksi pahaa. Vanhemmiten olen ymmärtänyt, että kaikkia ei voi miellyttää ja mielestäni oikeat ratkaisut saattavat jonkun muun mielestä olla järjettömiä. Itse puhun aina peliajan puolesta- jonkun toisen mielestä taas voisi olla parempi pelata mitalijoukkueessa, vaikka saisi itse peliaikaa alle minuutin. Ikäni ja epävarmuuteni on tehnyt minusta varmasti helpon arvostelun kohteen, mutta koen oppineeni hurjasti. Nyt osaan perustella mielipiteeni ja päätökseni.
En toivo omille valmennettavilleni pettymyksiä, mutta tiedän, että niitä tulee väistämättä jossain vaiheessa peliuraa. Tulee epäonnistumisia, tulee pisteen tappioita, tulee murtuneita sormia. Tulee kausia jolloin ei kehity, tulee riitoja joukkuekaverin kanssa. Tulee hetkiä, joina tuntee, että kaikki treenaaminen on mennyt hukkaan ja hetkiä, jolloin ei pääse ykkösjoukkueeseen. Ne hetket kasvattavat luonnetta.
Onneksi tulee myös hetkiä, jolloin antaa nappisyöttöjä (mielestäni parasta), heittää ratkaisevan vaparin sisään, saa kehuja joukkuekaverilta, oppii uuden kuvion, voittaa todella kovan joukkueen tai onnistuu pääsemään maajoukkueeseen tai urheilukouluun. Tulee hetkiä, kun tuntee koko joukkueen kehittyvän vauhdilla ja puhaltavan yhteen hiileen.
Voittaminen on kivaa, mutta häviäminen opettaa. Vuosien jälkeen en enää muista nuoruuden pelien lopputuloksia tai mitaleja. Muistan, että kentällä oli kivaa ja yöturnaukset olivat mahtavia, koska siellä oltiin koko viikonloppu yhdessä joukkueen kanssa. Näiden asioiden takia haluan opettaa valmennettaviani erään isän sanoin: ”Rakastamaan korista, ei voittamista”.
