T85:n tarina 1996 - 2004

 

Lintu höyhenensä kantaa – erään joukkueen tarina

 

Tytöt-85-joukkueella on merkittävä 10-vuotinen historia. Mitä sinä aikana tapahtui, sitä muistelevat alusta asti joukkueessa pelannut Anne Ylinen (A) sekä kahdeksan vuotta joukkueen yhteyshenkilönä toiminut Martti Tiainen (M).

 

Mikroista A-tytöiksi

 

A: En ihan tarkalleen tiedä mistä joukkue sai alkunsa, mutta suurin osa joukkueen pelaajista oli Lintuvaarasta samalta ala-asteen luokalta. Mikrotyttöinä meitä valmensivat Petra (Satta), Olivia (Manner), Emppu (Emilia Lepistö) ja Tania (Ikäheimonen), joten todennäköisesti heidän aloitteestaan se alkoi. Tulin mukaan vähän niin kuin puolivahingossa, kun meidän naapurin tyttö pelasi koripalloa ja innostuin koriksesta sitä kautta.

M: Minityttövaiheessa syksyllä 1996 uudeksi valmentajaksi, Petran ja Olivian lisäksi, tuli Reetta Suominen (nyk. Aittovaara). 

A: Reetan tullessa valmentajaksi en tajunnut miten suuria muutoksia se toisi joukkueeseen. Mutta kun jälkikäteen lukee esimerkiksi kirjeen, jonka Reetta lähetti kaikkien pelaajien perheille aloittaessaan meidän valmentamisen, ymmärtää, että Reetta halusi tehdä koko homman organisoidusti, järjestelmällisesti.

M: Oli aivan uutta saada kirje, jossa valmentaja kertoo kuka on ja mitä aikoo tehdä.  Reetta oli täysillä mukana ja halusi, että kaikki pelaa ja kaikilla on hauskaa.  Toiminta lähti laajenemaan aika tavalla. Mukana oli 20 tyttöä, mutta sen jälkeen kun tytöt-87 saivat omat valmentajansa, joukkue koostui noin 15 tytöstä. Itse tulin joukkueen yhteyshenkilöksi Reetan pyynnöstä. Reetta oli mukana kolme vuotta kunnes lähti Turkuun opiskelemaan.

 

A: Me oltiin D-tyttöjä, kun Reetta tuli ja siirryttiin B-tytöiksi, kun Reetta lähti.  Sinä aikana tapahtui tosi paljon. Reetta käytti paljon aikaa miettiessään miten voisimme kehittyä joukkueena ja yksilöinä ja teki tosi monipuolisia harjoitteita. Hän järjesti myös vapaa-aikana toimintaa, jotta joukkuehenki kehittyisi ja pysyisi hyvänä. Kävimme Reetan mökillä ja hänen vanhempiensa luona. Käytiin myös katsomassa aikuisten koripallo-otteluita, mm.  Sykin naisten pelejä ja PuHun miesten pelejä. Reetalla oli tosi suuri vaikutus meidän joukkueeseen.

M: Hän myös tutustutti teidät funkkisarkkitehtuuriin Helsingin olympialaisia varten rakennetulla uimastadionilla.

A: Kyllä, mutta arkkitehtuuria ei kyllä huomattu, sillä silloin oli jotkut muut asiat mielessä (naurua).

M: Joukkueelle oli ominaista käydä paljon turnauksissa, sellaiset 5 - 7 turnausta kaudessa.

A: Turnauksiin oli aina tosi kiva mennä ja nekin ovat varmasti osaltaan parantaneet joukkuehenkeä, kun tutustuttiin paremmin toisiimme. Kaikenlaisia hauskoja sattumia ja hyviä pelimuistoja turnauksista riittää. Paras turnausmuisto Reetan valmennusajalta on Pressbyrån-turnauksen voitto Tukholmassa. Se oli ensimmäinen koko joukkueen ulkomaan turnaus ja tultiin pokaalin ja kultamitalien kanssa kotiin. Siellä oli kaikkea muutakin jännää kuten kisadisko ja laivamatka.

M: Reetan turnausmatkatiedotteessa oli muistutus diskovetimistä.

 

Tytöillä oli treenien ja pelien lisäksi paljon muutakin yhteistä toimintaa.

 

T85 - 86 kaudella 1997 - 1998.Takana vasemmalta Sini Tiainen, Laura Leminen, Heidi Anttila, Janina Satta, Anne Ylinen ja Tuuli Vepsäläinen. Keskellä Saija Liehunen, Henna Sandvik, Piia Vainio, Essi Mattila ja Karoliina Tuominen. Edessä valmentaja Reetta Suominen, Paula Pohjola, Katri Peltoniemi, valmentaja Olivia Manner ja Annu Kuokkanen.

 

Reetan jälkeen tuli Tumppi

 

M: Reetan lähdettyä Turkuun Petra ja Olivia jatkoivat, mutta uudeksi päävalmentajaksi tuli Tomas Konkari.

A: Tumppi tuli mukaan aika hankalassa vaiheessa. Oltiin kaikki pahimmassa murrosiässä ja kaikki oli tosi kiintyneitä Reettaan. Reetan lähtö otti monella koville ja ihan erityyppisen ihmisen tuleminen valmentajaksi oli osalle porukasta tosi vaikea juttu.

M: Me ei tiedetty löytyykö T-85:lle edes valmentajaa, mutta joukkue oli hyvin huomattu LePyn ulkopuolella. Viimeisen Reetan vetämän turnauksen jälkeen pari valmentajaa kävi sanomassa, että teillä on todella hieno ja yhteenkuuluva jengi ja siitä näkyy, että teillä on hauskaa. Yksi valmentaja ilmoitti kiinnostuksensa tulla valmentamaan teitä ja toinen kehotti koko joukkuetta siirtymään hänen seuraansa.  Petra ja Olivia jatkoivat vielä vuoden ja heidän lopetettuaan kokeiltiin uutta apuvalmentajaa, mutta kokeilu jäi yhden turnauksen mittaiseksi.

A: (naurua) Delfin Basket-turnauksessa Tampereella kyseinen valmentaja ei toiminut joukkueen sääntöjen mukaisesti. Hän tuli yhtenä yönä aika myöhään nukkumaan, me jo nukuttiin.  Nukuttiin siis kaikki yhdessä luokassa, ja päätimme antaa hänelle opetuksen siitä, että kannattaisi itsekin noudattaa yhdessä sovittuja sääntöjä. Valmentaja nukkui ilmapatjalla ja yksi joukkueemme jäsen tyhjensi patjan.  Kun valmentaja lopulta tuli huoneeseen, kuului aikamoista tirskuntaa ja naurua, kun hän rojahti patjalleen. Taisi saada meistä niin kovan trauman, ettei enää jatkanut (naurua).

M: Tuon turnauksen jälkeen Tomas vakuuttui siitä, että ”tämä on se jengi, jota oikeasti haluan valmentaa”.  Tomaksen kanssa oli aikamoinen välivuosi. Valmentaja ei tiennyt keitä tytöt oikein olivat ja tytöt eivät tienneet kuka valmentaja oikein oli.

A: Puolin ja toisin opeteltiin tuntemaan toisiamme. Reetan lähdön jälkeisen vuoden kuluessa aika moni tyttö lopetti, eikä ollut kaukana, ettei koko joukkue hajonnut. Onneksi ei hajonnut vaan löydettiin Tumpin kanssa yhteinen sävel ja päästiin pohjalta pikku hiljaa ylöspäin.

M: Tilanne on varmaan samantyyppinen monilla muillakin joukkueilla. Kun tytöt ovat herkimmässä iässä ja muutoksia tulee, moni joutuu miettimään suhdettaan harrastustoimintaan. En olisi etukäteen pystynyt veikkaamaan, ketkä joukkueessamme lopettavat. Sitä ei todellakaan tiedä kuka lopettaa ja kuka ei, mutta se tiedetään, että tyttökoripallossa drop out -ilmiö on todella ongelma.  Se, että joukkue pysyy kasassa viimeiseen A-ikävuoteen asti, on huippusaavutus valmentajalta.  Tomas oivalsi asettaa tavoitteeksi sen, että liikunnasta tulisi ikuinen ja luonnollinen osa elämää ja että koulu on aina koripalloa tärkeämpää.

M: Tompan johdolla päästiin B-tyttöjen SM-sarjaan. Sen jälkeen pelattiin vuosi valtakunnallista A-tyttöjen 1-divaria ja kaksi vuotta A-tyttöjen SM-sarjaa. Siinä tuli muutama paikkakunta tutuksi Eteläisen alueen ulkopuoleltakin. Joensuu, Jyväskylä, Oulu, Kouvola, Kotka, Turku, Tampere, Nokia, Lahti, Forssa, Lappeenranta, Tukholma ja Södertälje tulevat ainakin mieleen. Mutta miten kaikki päättyi?

A: Kun A-tyttöikä loppui ja olisimme siirtyneet naisten sarjoihin, tuli joukkueemme tie päähän. Tumppi siirtyi valmentamaan nuorempia ja meillä pelaajilla alkoi tiet erota eri puolille Suomea, kun lukion jälkeen alkoi opiskelukuviot. Itse lähdin Lappeenrantaan.

 

 

Leppävaaran pururata ja amerikkalainen jalkapallo haltuun

 

M: Tuossa jo valmentajia kuvailtiin, haluatko vielä täydentää?

A: Ylipäänsä kaikista valmentajista, joita meillä oli, on jäänyt positiivinen kuva. Petralla, Olivialla, Empulla ja Tanialla oli suuri vaikutus siinä, että me innostuttiin koripallosta. Reetta kasvatti meitä hyvin paljon ihmisinä ja opetti hyviä arvoja. Löysin juuri Reetan meille antaman paperin, jossa kerrottiin miten vastustajia tulee kunnioittaa ja miten peleissä ja turnauksissa tulee käyttäytyä.  En varmaan koskaan unohda Reetan opetusta ”Lintu höyhenensä kantaa” eli kun lähdetään turnauksiin, jokainen ottaa tavaraa sen verran mukaan mitä itse jaksaa kantaa.

M: Oliko teillä jotain rituaaleja ennen peliä tai sen jälkeen? Maskotti ainakin oli.

A: Maskotteja oli, joo. Sitten oli aina tietyt rituaalit ennen peliä.  Lämmitellään ja käydään juttelemassa mitä tuleman pitää. Nuori Suomi -turnausta varten me harjoiteltiin miten lämmitellään ennen peliä, sillä alkulämmittelystä sai pisteitä. Mutta ei sen kummempia rituaaleja.

M: Vaikka oli kuinka tasainen matsi, Reetta peluutti aina kaikkia.

A: Se on totta. Sen takia meitä varmaan olikin niin paljon ja moni pysyi mukana.

M: Entä Tomas, Tomppa, Tumppi?

A: Vaikka alku oli vaikea, niin kyllä Tumppi teki tosi hyvää työtä meidän valmentajana. Treenattiin välillä tosi kovaa ja Leppävaaran pururadat ja mäkijuoksut tuli tutuiksi. Jälkikäteen olen usein ajatellut, että olisi kiva päästä vielä Tumpin treeneihin, koska ne oli niin monipuoliset ja niiden jälkeen tunsi tehneensä oikeasti jotakin.

M: Tarkoitatko monipuolisuudella sitä, että pelasitte välillä vaikka amerikkalaista jalkapalloa?

A: Muun muassa pelattiin kesällä amerikkalaista jalkapalloa ja välillä vaikka tavallista fudista. Vaihtelu oli pelaajille mielekästä ja sen takia me jaksettiin käydä harkoissakin paremmin. Tumppi käytti varmaan paljon aikaa miettiessään harjoituksia ja miten ne kehittävät meistä parempia pelaajia.

M: Ensimmäinen muistikuvani Tompasta on se, kun hän tutki kaverinsa kanssa jotain NBA-lehteä. Silloin ajattelin, että on kova työsarka edessä, jotta päästään NBA-tasolta suomalaisen tyttökoripallon reaalimaailmaan. Ensimmäisen vuoden jälkeen Tomas jättikin otteluissa käyttämänsä pikkutakin pysyvästi naulaan.

A: Näin se taisi olla.

M: Tompalla oli myös kannustavia kommentteja teille.

A: Tumppi sanoi aika usein, että ”käyttäkää sitä isoa takapuoltanne, joka teille on suotu” (naurua).

M: Sulkemisessa vai missä?

A: Korin alla pelaamisessa, sulkemisessa ja ihan missä tahansa. Koripallossa on varmasti hyötyä, että osaa käyttää sitä isoa takapuolta. Mutta hauskaa oli ja huumorilla ne Tumpin letkautukset otettiin.

 

 

Räikästä voimaa – vanhempien rooli

 

M: Kenenkään pelaajan vanhemmalla ei ollut koripallotaustaa, mikä on aika poikkeuksellista. Miten vanhempien rooli on jäänyt mieleen?

A: Se oli ainakin hieno juttu, että vanhemmat antoivat valmentajille tilaa hoitaa valmentamisen.  Peleissä kukaan ei huudellut kentälle mitään törkeyksiä, mitä joissain muissa joukkueissa tapahtui. Siitä täydet pinnat vanhemmille. Positiivista kannustusta tuli vanhemmilta sitten sitäkin enemmän. Erityisesti on jäänyt mieleen Liehusen Outin räikkä. Se oli mainio!  Vanhemmat käyttivät myös paljon aikaa ja rahaa siihen, että me saatiin harrastaa korista. He kuljettivat meitä peleihin ja turnauksiin ja keräsivät joukkueelle rahaa mm. BATilla.

M: Vanhemmat hankkivat myös mainoksia peliasuihin, sillä jokainen joukkue joutui itse kustantamaan peliasunsa. Talkootyöllä kustannettiin suurin osa turnauksista, sillä perusajatuksemme oli, että kukaan ei saa jäädä turnauksesta pois sen takia, että osallistumiseen ei ole varaa. Yksi säännöistämme puolestaan oli se, että vanhemmat eivät osallistu pääkaupunkiseudun ulkopuolisiin turnauksiin, ei edes joukkueenjohtaja.

A: Se oli hyvä ja osoitti sen, että valmentajille annettiin tilaa ja vastuuta joukkueen hoitamisesta ja se antoi myös pelaajille mahdollisuuden toimia itsenäisesti.

M: Teitte myös itse talkootyötä. Mäkkärin ja Danafitnessin mainoksia on jaettu…

A: …ja Mäkkärin ympäristöä siivottu ja pesuainenäytteitä jaettu.

M: Pitää myös mainita Unicefin Janopäiväkeräys, LePy oli siinä hyvin aktiivinen usean vuoden ajan. Pieni keräyspalkkio olisi saatu, mutta nekin rahat lahjoitettiin Unicefille.

A: Ja tietysti joululahjapakkaamossa oltiin aina mukana.

M: LePyssä se oli perinteistesti pääosin naisten ja tyttöjen hommaa, joten vanhimpana tyttöjoukkueena jouduitte isoon vastuuseen.

 

 

 

C-tytöt minien ja mikrojen valmentajina

 

M: Mitä Leppävaaran Pyrintöä merkitsi pelaajalle?

A: Tärkeä seura tietysti itselleni, mutta ei sitä tullut sen enempää mietittyä. Lähinnä katsottiin vaan joukkueen sisäpuolelta asioita. Toisaalta olihan LePy siinä mielessä tärkeä, että aika moni meistä ryhtyi myös valmentamaan.

M: Toistakymmentä tyttöä kokeili valmentamista ja osa jäi siihen koukkuun pysyvämmin.

A: Sekin varmaan osoitti sen, että koripallo oli aika tärkeä osa elämää, kun energiaa riitti pelaamisen lisäksi myös valmentamiseen.

M: Joukkueenjohtajan näkökulmasta tuntui, että LePy oli pelkkä nimi ja mitään muuta yhteistä joukkueilla ei ollutkaan.  LePyssä alkoi kuitenkin tapahtua isoja muutoksia, jotka johtivat siihen, että pelaajien määrä kymmenen vuoden aikana kaksinkertaistui.  Siinä kehityksessä T-85:n merkitys oli erittäin suuri, sillä tyttöjoukkueiden lisäksi muutama teistä valmensi myös poikia ja joku oli mukana liikuntaleikkikoulussakin.

 Erikseen pitää mainita muutama nimi. Suvi Liehunen, joka oli teitä vuotta vanhempi ja joka oli joukkueessa mukana aina kun se iän puolesta oli mahdollista, aloitti valmentamisen 13-vuotiaana ja oli jo 14-vuotiaana T-88:n päävalmentaja. Suvihan valmentaa edelleen. Janina Satta ja Essi Mattila tulivat Suville apuvalmentajiksi 13-vuotiaina ja valmensivat monta vuotta 88-syntyneitä tyttöjä. Se olikin vaativa ryhmä, sillä mukana oli 17 pelaajaa. Kahdella joukkueella pelattiin alueen ykkös- ja kolmosdivareita, jotta jokainen saisi riittävästi peliaikaa sillä tasolla, jolla oli mahdollista saada parhaiten onnistumisen kokemuksia. Jokainen sai kokeilla pelaamista molemmilla sarjatasoilla. Vielä pitää mainita Sini Tiainen, joka edelleen valmentaa useampaa joukkuetta. Voi siis sanoa, että Reetan ja Tomaksen esimerkillisellä valmentamisella on ollut pitkäkestoiset vaikutukset ja toivottavasti vaikutus siirtyy seuraaville ja taas seuraaville ikäluokille.

A: Kun LePy oli pieni seura verrattuna lähialueen muihin seuroihin, tuntui että me oltiin altavastaajia monessa asiassa. Isommilla seuroilla, kuten vaikkapa Hongalla, KaPolla, PuHulla ja ToPolla, oli siten aina varaa valita pelaajansa eri sarjatasoille, joten siihen nähden meidän joukkue pärjäsi aika hyvin.  Oltiin kolmena kautena sm-sarjassakin.

M: Kun Reetta tuli mukaan, LePyssä ei ollut tyttökoripallojoukkueita juuri lainkaan. T-85 oli jo C-iässä LePyn vanhin tyttökoripallojoukkue. Siinä vaiheessa, kun T-85-joukkue lopetti, LePyssä oli Suomen yhdeksänneksi eniten tyttökoripalloilijoita lisenssimäärillä mitattuna.

A: Ohoh!

M: SM-sarjan aikana nähtiin, miten koripalloa harrastettiin muissa seuroissa.  Oivallettiin, että ennen mikroikää liikuntaleikkikoulu ei riitä, vaan tarvitaan koripallokoulu, koska yllättävää kyllä, moni lapsi tekee pysyvän lajivalinnan jo noin varhain.  LePy käynnisti koriskoulut ja Tomas Konkarihan niitäkin veti.  Ensin järjestettiin ilmainen ”Tule tutustumaan koripalloon” -tapahtuma, josta tuli valtava menestys.  Ensimmäiseen tapahtumaan oli tilattu suuri määrä minikoripalloja. Palloja ei kuulunut vaikka vielä tapahtumaa edeltävänä iltana pallojen toimittaja sanoi tuovansa ne mukanaan laivalla Virosta. Ei niitä koskaan meille toimitettu, mutta onneksi jälleen kerran apu oli lähellä. Tomas Konkari tyhjensi kaikki Leppävaaran urheiluliikkeet ja tavaratalot minikoripalloista, joten Tomaksen ansiosta tapahtumasta selvittiin.  Toistasataa lasta oli mukana ja sitä kautta saatiin myös uusia pelaajia jo olemassa oleviin joukkueisiin.

 

Alueen ykkösdivarista SM-sarjaan

 

M: Kilpailullistakin menestystä saavutettiin. Ensimmäinen suuri saavutus oli Petran johdolla Kouvolassa, kun kotiin tultiin kultaa kaulassa PuHun kaaduttua loppuottelussa. PuHu oli voittanut LePyn edellisviikon sarjamatsissa peräti 60 pinnalla! Turnausvoittoja tuli yksi toisensa perään ja C-iässä saavutettiin alueen ykkösdivarissa pronssia. Ennen siirtymistä valtakunnallisiin sarjoihin päästiin Nuori Suomi -turnauksen finaaleihin.

A: Monensiako me siellä oltiin?

M: Viidensiä tai kuudensia. Siellä nähtiin, mikä oli oman ikäluokan taso koko maassa. Tuleva B-ikäluokkasarja oli kuitenkin LePylle epäedullinen, sillä silloin yhdistyy kaksi ikäluokkaa. LePyllä ei ollut vanhempaa ikäluokkaa ja sitten, kun oltiin itse vanhempaa ikäluokkaa, LePyllä ei ollut nuorempaa ikäluokkaa avuksi. Muilla joukkueilla oli siten aina laajempi repertuaari pelaajia. Lisäksi tietyt seurat aktiivisesti imuroivat liikunnallisesti lahjakkaimpia pelaajia muista seuroista ja ennen kaikkea valmentajia. Valmennus oli monissa muissa seuroissa hyvin ammattimaista ja tietyt valmentajat siirtyivät seurasta toiseen. Suurin yllätys B-ikäisinä oli kuitenkin sm-karsinaturnaus, kun vastaan tuli Catz Lappeenrannasta. Sen ei pitänyt olla kummoinen jengi, mutta sinnepä oli hankittu kaksi venäläistä pelaajaa.  

A: Venäläiset tytöt jäi nimenomaan mieleen. Olivat aika pitkiä ja etenkin Elena (Reshetko) oli tosi taitava. Eikö me voitettu ne pisteellä siinä Lappeenrannan turnauksessa, jossa majoitus oli liikuntahallin pommisuojassa?

M: Ei vaan Nokia voitettiin niukasti ja EBT reilummin ja päästiin B-tyttöjen SM-sarjaan.

A: Varmaan liitossa on keskusteltu, oliko ulkomaisten vahvistusten hankkiminen juniorijoukkueeseen kaikkien sääntöjen mukaista.

M: Mutta hyvä, että vahvistukset saapuivat. Elenahan on jäänyt pysyvästi Suomeen pelaamaan ja nostamaan Suomen naiskoripalloilun tasoa.

A: Kyllä, juuri näin.

M:  Muista kovista vastustajista tulee mieleen Dionne Pounds ja Tiina Sten...

A: … ja Heta Korpivaara.

M: Ehkä vaikuttavin joukkue, mikä kohdattiin, oli Turun Riento. Kuusi tyttöä oli pidempiä kuin yksikään LePyn tyttö, pisimmän ollessa 190 cm.

A: Se peli ei tainnut kovin hyvin päättyä (naurua).

 

 

M: KaPo taisi aina olla aikamoinen peikko, pahin tappio tuli luvuin 127-25.

A: Malmin Palloiluhalli ei ollut mikään maailman mukavin paikka mennä pelaamaan. Mutta toisaalta ne muutamat kerrat, jolloin KaPo voitettiin, tuntuivat sitäkin makeammilta. Esimerkiksi silloin, kun ensin otettiin sata pinnaa turpaan ja sitten Söderjäljessä voitettiin ne kaikkien odotusten vastaisesti, pisteellä. Se oli varmasti yksi makeimmista voitoista.

M: Moni LePyläinen ei varmaan tiedä, mikä Södertäljen turnaus on. Kyse on epävirallisesta Pohjoismaiden mestaruusturnuksesta, johon kutsutaan yleensä neljä parasta joukkuetta kunkin maan kustakin ikäluokasta.  Se oli vaikuttava turnaus. Jo menomatka oli ikimuistoinen. Laivalla Suomenlinnan kohdalla yksi tyttö kertoi, että häneltä oli irronnut hampaasta väliaikainen paikka. Mitä siinä teet? Södertäljeen saavuttuamme kisaisännät hommasivat meidät hammaslääkäriin, jossa selvisi, että mitään paikkaa ei ollutkaan irronnut (naurua). Pääasia, että purukalusto oli kunnossa ja päästiin ensimmäiseen peliin, jossa yllätys yllätys, vastassa oli Kapo. Oltiin siis matkustettu Ruotsiin asti kohdataksemme KaPo kauden aikana noin viidennen kerran. Takkiin tuli 40 pistettä eli normaalilla peliajalla tappio olisi ollut tutut 70 pistettä. Erinäisten vaiheiden jälkeen KaPo kohdattiin vielä toisen kerran.

A: Joo, ja se oli sitten huomattavasti mukavampi peli meidän kannalta. Voitettiin pisteellä!

M: 35-34.

A: Ai sul on vielä pelipöytäkirja tallella. Janina Satta teki puolet meidän pisteistä! Mun täytyy saada siitä kopio ja antaa se Janskulle.

M: Vaikka KaPo oli tuore B-tyttöjen Suomen mestari, seuraavalla kaudella tästä mestarijengistä taisi vain kolme pelaajaa jatkaa. Olen paljon miettinyt sitä, oliko mestaruuden saavuttamisen jälkeisellä tappiolla LePylle vaikutusta lopettamiseen. Yksi johtopäätös kuitenkin on se, että vaikka ollaan huipulla, se ei takaa, että jaksetaan A-tyttöikä loppuun tai että koripallosta tulee elinikäinen harrastus. Onkohan kilpakoripallo ja harrastekoripallo toisensa pois sulkevia asioita?

A: En usko, että ne on ihan toisensa pois sulkevia. Esimerkiksi oma peliurani jatkui Visa-Basketissa ja Lappeenrannassa yliopistoporukassa.  Nyt pelaan Grani Basketissa harrastekoripalloa, joten ainakin minulle koripallo on tullut jäädäkseen pysyvästi elämään mukaan. Mutta ei kuitenkaan kilpatasolla, se on nykyisin sellaista palloilua.

M: Pelasitteko LePyssä kilpa- vai harrastekoripalloa?

A: Olihan se toisaalta totista, treenattiin neljä kertaa viikossa ja oli pelit päälle. Toisaalta meillä oli suurimmaksi osaksi aina kivaa. Turnausreissulla ei ollut aina pelkästään koripallo mielessä, vaan katsottiin sivusilmällä poikia ja mietittiin kisadiskoa.  Koripallo oli osa elämää, mutta se ei ollut koko elämä.

M: Vähän erottiin muista joukkueista. Tulee mieleen yksi sm-turnaus. kun herättyäni lähdin luokkahuoneesta, tuli käytävällä vastaan Essi buffetista ostamiensa kahden mokkapalan kanssa.  (naurua). Kovin kilpailullista ei homma tainnut olla.

A: Mikä hyvä olikin. Ei varmaan olisi joukkue niin kauan kasassa ollut kuin se oli, jos se olisi ollut sellaista hampaat irvessä -meininkiä.

M: Todella tärkeä pointti. Itse oivalsin miten tärkeää on se, että jokaisessa ikäluokassa pitää olla paljon pelaajia ja että jokainen pääsee pelaamaan omimmalla tasollaan. Vain sitä kautta sekä kilpa- että harrastekoripallo ovat edes mahdollisia, koska lasten ja nuorten liikunnalliset ominaisuudet ja taitotasot ovat niin erilaiset.

M: Parissa vaiheessa oli pelaajia aika vähän, joten mukaan otettiin mm. Johanna Sihvonen T88-joukkueesta. Miten tuollainen kolme vuotta nuorempi energiapakkaus soveltui joukkueeseen?

A: Johkin tulo joukkueeseen oli hyvä juttu. Kolme vuotta nuorempana hän toi lisää energiaa ja pisti meistä jokaisen skarppaamaan.

M: Joukkueen kannalta oli harmi, ettei Johki jatkanut pidempään, vaan siirtyi Pussihukkiin ja pääsikin siellä heti juhlimaan B-tyttöjen sm-kultaa.

 

 

 

Naisten maajoukkueen esiottelu ja muita muistoja

 

M: Mitkä ovat parhaat ja mitkä ikävimmät muistosi?

A: Tuossa noita jo tulikin, mutta varmaan parhaat muistot ovat turnausmatkat, joista on jäänyt eläviä legendoja. Mehän käytiin mm. aika monta kertaa Delfin Basketissa Tampereella, junalla. Kun sunnuntaina palattiin, koko matka oli pelkkää kikatusta ja tarinankerrontaa. Koko joukkue, Tumppi mukaan lukien, nauroi vedet silmissä.

M: Onko joku yksittäinen ottelu aiemmin mainittujen lisäksi jäänyt mieleen?

A: KaPo jäi aina mieleen, varsinkin silloin kun voitettiin.

M: Toisen kerran KaPo voitettiin A-tyttöjen sm-luokituksissa.

A: Sitten on jäänyt mieleen Keravalla pelattu sm-sarjapeli, joka voitettiin yhdellä pisteellä. Keravakin oli meille aika läheinen vihollinen ja niidenkin kanssa tapahtui monta hauskaa sattumaa.  Kerran niiden valmentaja yritti ostaa meidän parhaan pelaajan. 

M: Mulle on jäänyt mieleen Honka-LePy -ottelu, jossa Hongan valmentaja heitti taktiikkataulunsa lattialle siinä vaiheessa, kun Hongan tähtisikermä johti vain 17-15. Silloin tuntui, että nyt menee hyvin.

A: Ikävimpiä muistoja ovat varmaan olleet rökäletappiot ja Kisahallissa pelattu LePy-Puhu -matsi.

M: Se oli Suomen naismaajoukkueen ottelun esiottelu, jota mainostettiin lehdissäkin.

A: Valitettavasti.

M: Positiivista oli, että LePyn matsin aikana katsojia oli vain kourallinen.

A: Se oli ihan hyvä. Se oli aika surullinen peli. Onneksi on kuitenkin enemmän mukavia muistoja kuin vähemmän mukavia.

 

Muisto vain jää – ja kaverit

A: Koripallo on antanut paljon ihania ystäviä. Olen edelleen aika paljon tekemisissä monen joukkueen tytön, tai nykyisin naisen, kanssa ja esim. neljästä joukkuekaverista tulee mun kaasoja ensi kesän häissä. Koripallo on sikälikin osa elämääni, että edelleen pelaan ja seuraan sitä. Uskon myös, että koripallo on osaltaan muutenkin muokannut musta sellaisen ihmisen kuin mitä olen.  Reetan, Tumpin ja muiden valmentajien antamat elämänohjeet ovat olleet tärkeitä ja joukkueessa olen esimerkiksi oppinut, miten toimia ryhmässä. Koripallo on vaikuttanut aika paljon elämääni.

M: Itselläni ei ole koripallotaustaa, mutta seuraan sitä aktiivisesti. Mikä tahansa sarjatason peli kelpaa, kunhan siitä näkyy, että pelissä on sydän ja tahto mukana, kuten teillä oli niin usein.  Itse asiassa kenen tahansa pelaajan ensimmäinen kori on aina ollut se kovin juttu minkä olen nähnyt. Voi sitä vilpitöntä riemua!  LePyn touhuissa fyysinen ikä vanheni kymmenen vuotta, mutta olo niiden vuosien jälkeen tuntui ennemminkin kymmenen vuotta nuoremmalta. On hienoa, että jos tyttöihin, siis nykyisin naisiin, sattumoisin törmää, niin kukaan ei siirry kadun toiselle puolelle, vaan aina vaihdetaan jokunen sana.

M: Joukkueessa oli alun perin viitisentoista tyttö ja viimeiseen A-ikään pääsi teistä seitsemän: Janina Satta, Katri Peltoniemi, Anna-Maija Kuokkanen, Karoliina Tuominen, Essi Mattila, Anne Ylinen ja Sini Tiainen. Piia Vainiokin olisi varmaan ollut mukana loppuun asti, elleivät jatkuvat loukkaantumiset olisi pakottaneet häntä jättämään koriksen ennen viimeistä A-vuotta.  Mitä heille nyt kuuluu?

A: Pelataan Essin, Janskun ja Piian kanssa samassa joukkueessa. Samassa joukkueessa pelaa myös Reetta eli ympäri käydään ja yhteen tullaan. Itse valmistuin keväällä kauppatieteen maisteriksi ja olen työelämässä. Essi on valmistunut tradenomiksi ja on työelämässä. Katri valmistui restonomiksi matkailulinjalta ja Jansku ympäristösuunnittelijaksi.  Annu on lastentarhanopettajan maisterivaiheessa.  Karo on gradua vaille valmis ja hänestä tulee psykologi kuten Sinistäkin. Pia pyörittää omaa parturi-kampaamoa. Eli aika hyvin on menestytty.