Saaran blogi 2010 - 2015

 

LePyn pitkäaikainen juniorivalmentaja Saara Myllymäki bloggasi valmentamisesta, pelaamisesta ja kaikesta korikseen liittyvästä vuosina 2010 - 2015. Saara valittiin LePyn vuoden juniorivalmentajaksi kaudella 2011 - 2012 .

 

3.2.2015

Palosta ja rakkaudesta lajiin

 

Tällä hetkellä U16-maajoukkueessa pelaa ensimmäinen Suomi-paitaan päätynyt valmennettavani. Hän tuli ensimmäistä kertaa treeneihin nuorempana minityttönä. Alusta asti oli nähtävissä, että koripallo oli hänen juttunsa, vaikkeivät tytön vanhemmat olleet siitä alkuun lainkaan varmoja.

Hänestä paistoi läpi halu kehittyä ja voittaa. Tappiot olivat hänelle raskaita ja niistä toipuminen ajoittain hankalaa. Hän kuitenkin harjoitteli aktiivisesti ja oli nopeasti yksi joukkueen parhaita. Talent-treenit, vanhemman ikäluokan treenit tai omatoimiset - kaikki kelpasivat. Tämän vuoden alussa seura vaihtui, mutta olen todella ylpeä siitä, että olemme tehneet LePyssä hyvän pohjatyön Saran pelaajauralle.

Se, että aikaisemmista valmennettavistani ei tullut maajoukkuepelaajia, tuskin johtuu valmennuksesta tai sen puutteesta. Maajoukkueleirikutsuja on tullut, mutta ei ole aina ollut halua lähteä. Välillä valmentajana harmittaa, että lahjakas pelaaja ei halua pyrkiä huipulle. Nyt olen kuitenkin todennut, että yhdelläkään aiemmalla valmennettavallani ei ole ollut samanlaista paloa korikseen kuin Saralla. Ja palostahan se lähtee, kehittyminen ja eteenpäin pyrkiminen siis.

Tyttökorispelaajia on turha motivoida mammonalla, gloorialla tai amerikkalaisilla omakotitaloilla. Jääkiekkoilevien poikien NHL-unelmat ovat hyvin kaukana koristyttöjen haaveista. Jos haave on pelata pienelle yleisölle ja matkustaa bussilla ympäri Suomen herätäkseen seuraavana aamuna töihin tai opiskeluun, alkaa se olla lähempänä todellisuutta. Sanoisin kuitenkin, että koriksessa motivaattorin täytyy olla rakkaus lajiin. Rikkaaksi se ei tule tekemään, ainakaan rahallisesti.

Nykyinen 05-porukkani ei juuri motivointia kaipaa: joukkueessa on monta tyttöä, jotka ovat aivan täpinöissään koriksesta. He eivät tule treeneihin juoruamaan vaan oppimaan. He keskittyvät tekemiseen ja kysyvät, jos eivät ymmärrä. Ylimääräiset tapahtumat kelpaavat aina. Treeneissä mennään sata lasissa. Kun yleinen ilmapiiri on täysillä tekemisen ja yrittämisen leimaama, tarttuu se niihinkin jotka toisenlaisessa joukkueessa saattaisivat olla löysäilijöitä. Minä uskon, että näistä pelaajista monessa on se palo ja rakkaus korikseen, joka voi viedä maajoukkuepaitaan ja kiertelemään Suomea bussilla. Siinä sivussa voi sitten suorittaa tutkinnon ja miettiä uraa.

Valmennettavieni intoa kuvastaa hyvin erään tytön kommentti ensimmäisissä treeneissä joulutauon jälkeen. Tytöt olivat treenien nuorimmat, joukossa oli kaksi vuotta vanhempia poikia ja tehtiin melko vaativia juttuja kovalla tempolla. Moni oli silminnähden omien kykyjensä äärirajoilla. Kysymykseen "Miten menee?" sain kuitenkin hymyilevän vastauksen: "Hengästyttää, ja on tosi kivaa!"

24.11.2014

Terveitä koripalloilijoita kasvattamassa

 

Luen innolla muiden valmentajien blogeja, vaikken päivitäkään omaani kovin aktiivisesti. Joitakin päiviä sitten pysähdyin lukemaan Mikko Mantereen ajatuksia otsikolla Kukaan ei lopeta. Hän korosti tekstissään sitä, että hänen valmentamassaan joukkueessa ei kuluteta aikaa telinevoimisteluun sun muuhun oheisharjoitteluun.

Itse puolestani olen viettänyt Koripalloliiton tuoreimmissa koulutuksissa sen verran aikaa, että minuun on onnistuttu juurruttamaan oheisharjoittelun ilosanoma. Pienten koripalloilijoiden parissa koen sen sanoman välittämisen ensiarvoisen tärkeänä - enkä suinkaan erityisesti niiden tulevaisuuden lupausten vaan juuri niiden vähemmän liikunnallisten takia.

Minun treeneissäni on tyttöjä, joiden liikkumisesta näkee, että he tekevät vapaa-ajallaan hurjasti: leikkivät hippaa, käyvät kiipeilemässä, harrastavat toista tai kolmattakin lajia koriksen ohella. On myös tyttöjä, jotka kertovat viettävänsä ison osan vapaa-ajastaan konsolilla, kännykällä tai tietokoneella pelaten. Tämä näkyy melko suoraan myös liikunnallisissa taidoissa: harva osaa tehdä käsilläseisontaa tai kaatosiltaa jos käyttää vapaahetkensä istuma-asennossa. Toisin päin kääntäen: harva juoksee kantapäät edellä jos on pienestä asti juossut paljon erilaisilla alustoilla kuten metsissä, hiekalla, lumella ja välillä asfaltillakin.

Vuosikymmen tai pari sitten lapset liikkuivat ohjattujen harjoitusten ulkopuolella enemmän kuin nykyään. Silloin ei ehkä tarvittu oheisharjoittelua samassa määrin kuin nyt. Eräs valmentaja kommentoi puoliksi vitsillä, että tällä hetkellä hänen ensimmäinen tehtävänsä on opettaa pelaaja konttaamaan. Monen kohdalla kuitenkin ihan todella lähdetään liikkeelle hyvin perustavanlaatuisista liikkumistaidoista.

Juuri heikosti liikkuvien lasten takia treeneissä pitäisikin kiinnittää huomiota siihen, että pelaajat oppivat juoksemaan, hyppimään ja hallitsemaan vartalonsa. Nilkkojen nyrjähdykset, penikkatauti, polvivaivat ja välilevyn pullistuma ovat vain osa siitä vaivojen kavalkadista, joka eteeni on koriskentillä ilmaantunut. Liioiteltua tai ei, liiton koulutuksessa kuultu "Pelaajan rasitusperäisen vamman kohdalla valmentajan tulisi katsoa peiliin" vakuutti ainakin minut siitä, että voin niin hyvässä kuin pahassakin vaikuttaa siihen, millaisessa kehossa valmennettavani koripalloa harrastavat ja seurata heidän harjoittelunsa määrää.

Meidän treeneissämme harjoitellaan koripalloa. Lisäksi siellä harjoitellaan nopeutta, ketteryyttä, tasapainoa, koordinaatiota, liikkuvuutta ja lihaskuntoa. Siellä temppuillaan, punnerretaan ja reagoidaan erilaisiin merkkeihin. Parhaissa drilleissä voidaan treenata samanaikaisesti koripalloa ja fyysisiä ominaisuuksia. Sanoisin melkein, että mitä enemmän muuttujia, sen parempi. Joku jalkapallovalmentajahan totesi, että suomalaisessa harjoittelussa suurin ongelma on, että suoritus annetaan tehdä häiritsemättömänä rauhallisesti tyhjään maaliin. Pelkkä tyylipuhtaus ei nopeustaitavuutta vaativissa lajeissa vie loputtoman pitkälle.

Saliaika on rajallista, mutta onneksi on käytävät ja ulkokentät. Nyt kun koulut täyttävät salinsa kuusilla ja porovaljakoilla, on 05-tyttöjeni kalenterissa luvassa luistelu- ja uintitreenejä. Uskon, että monipuolinen liikunnallinen pohja kantaa tyttöjä pitkälle - sekä niitä joista tulee aktiivisia arjen liikkujia että niitä, jotka pelaavat tavoitteellisesti koripalloa pitkälle aikuisikään.

12.8.2014

Kesäkoriksesta ja katsomosta

 

Omalla kohdallani kesäloma valmennuksesta alkoi 9.6. vedettyjen viimeisten treenien jälkeen. Tänä kesänä itselläni oli melko pitkä loma, sillä valmentamani 05- ja 07-tytöt ovat vielä niin pieniä, etteivät he tarvitse henkilökohtaisia ohjelmia kesän ajaksi.

Koripallosta ei kuitenkaan kesän ajaksi luovuttu. Sitä olen päässyt itse pelaamaan, sillä naisten joukkue treenasi keskiviikkoisin ulkona varsin monipuolisesti. Treeneissä nähtiin niin nopeusharjoituksia, tiputusta, ultimatea kuin lihaskuntotreeniäkin. Myös B-pojista löytyi sparraajia kentälle.

Korista pääsin myös katsomaan, vaikken Teron mainitsemiin otteluihin ehtinyt paikan päälle. Kesällä pelattiin U17-tyttöjen MM-kisat, ja pelit löytyivät netistä. Finaalin seurasin suorana, ja siitä kehkeytyikin erittäin herkullinen tasapäinen vääntö Espanjan ja USA:n välillä. Erityistä huomiota herätti Espanjan huikea Angela Salvadores, joka tehtaili pelissä äärettömän uhrautuvaisella pelityylillään 40 pistettä.

Itse olen siis uhrannut hieman aikaa koripallolle, mutta valmentajan takki heitettiin naulakkoon heinäkuun lopulle asti. Hieman valmentaja-ajatuksia heräsi kuitenkin seuratessani Helsinki Cupin jalkapallo-otteluita. Näkemieni pelien perusteella voisin sanoa, että koripallon katsomovalmentajat ovat erittäin hiljaisia fudisvanhempiin verrattuna. Kentän laidalta tuli hyvin monenlaisia ohjeita muun huutelun ohessa. Lisäksi useampi valmentaja viljeli puheessaan sellaista ranskaa, jota ala-asteikäisten en soisi itse kuulevan. Iso hatunnosto lähtee tämän perusteella koripallon puolella toimiville aikuisille sekä tuomareille, jotka aktiivisella toiminnallaan pitävät myös katsomot rauhallisina.

Nyt koulujen alkaessa pikkutyttöjen treenitkin ovat jo alkaneet. Elokuussa ei mennä vielä ihan täydellä tempolla, ja valmentajakin lähtee ennen sarjojen alkua vielä Bilbaoon katsomaan, mitä Susijengiltä voisi oppia.

05-tytöille on syksyllä tiedossa kaksi turnausta: LePyn oma mikroturnaus ja Susiturnaus Lohjalla. Tytöt ovat viime kevään jäljiltä jo kokeneita yöturnausreissaajia, joten Lohjan reissu kuulosti juurikin meille sopivalta. Susicenter todettiin jo keväällä upeaksi pelipaikaksi. Valmentajan mielessä pyörii myös jo ajatuksia siitä, minne asti uskalletaan ensi keväänä turnausreissulle.

 

 

 

1.2.2014

Positiivinen asenne


"Sinun on helppo olla positiivinen, kun sulla on niin hyviä joukkueita", totesi eräs valmentaja minulle vähän aikaa sitten. Tämä pisti minut miettimään, kumpi seuraa kummasta: luoko hyvä joukkue positiivisen asenteen vai toisinpäin?

Opin paljon kakkostason kouluttajalta Antti Koskelaiselta, joka totesi koulutuksessa: "Huomioi harjoituksissa kaikki pelaajat. Anna jokaisen pelaajan ymmärtää, että sinä olet iloinen siitä, että juuri hän on treeneissä tänään". Itse koetan muistaa tervehtiä jokaista, kysyä "Mitä kuuluu?". Pelaaja vastaa siihen pitkään "Hyvää", mutta luottamuksen rakentuessa saatat saada todellisia tunteita ja ajatuksia ulos. Jos tulet aina treeneihin viime minuuteilla ja lähdet heti treenien loputtua, jää sinulta puolet valmennuksesta pois. Jos ainoa asia, minkä pelaaja sinulta henkilökohtaisesti saa treenien aikana, on yksittäinen kommentti jostain väärin tehdystä asiasta, on vaikeaa synnyttää suhdetta pelaajaan.

Tärkeitä kasvatuksellisia asioita tapahtuu pukukopissa ja keskusteluissa treenien jälkeen. Niitä tapahtuu turnauksissa ja pelimatkoilla. B-tyttöjen kanssa Rakveressa kävimme hyviä keskusteluja niin kävelymatkoilla kuin busseja odotellessammekin. Listalla olivat niin syömishäiriöt, kaverin tsemppaaminen kuin koripallokin. Kun pelaajaan on hyvä ja luottamuksellinen suhde, on helpompi neuvoa ja kritisoidakin.

Joukkueissani on ollut pelaajia, jotka lyhenevät kymmenen senttiä kun saavat negatiivista palautetta. Toiset taas syttyvät siitä kun heille antaa kritiikkiä. Mielestäni yksi valmentajan tärkeimpiä ominaisuuksia onkin oppia lukemaan pelaajia: kaikkia ei voi eikä kuulukaan valmentaa samalla tavalla. Toki on oltava tasapuolinen huomion määrässä. Pelaajalta voi mielestäni myös kysyä, onko liian kova tätä kohtaan.

00-tytöt ovat ikäluokka, jota valmensin alusta viime kevääseen asti päävalmentajana. Joukkueessa tiivistyy positiivisia henkisiä asioita, joita pidän tärkeinä: toisten kannustaminen, kaverista huolehtiminen, avoimuus ja rohkeus. Iso osa tytöistä on kovaäänisiä ja esiintyy mielellään, mutta joukkueeseen mahtuvat myös hiljaisemmat ja rauhallisemmat, jotka saavat osansa huomiosta. Nyt Ricoh-turnauksessa oli mukavaa taas olla tyttöjen kanssa - nähdä kuinka he kannustavat, tulevat toisen joukkueen peleihin, laulavat, nauravat ja nauttivat pelaamisesta. Siinä sivussa syntyy myös onnistumisia kentällä. Tytöt, jotka kolme ja puoli vuotta aiemmin hävisivät EHBT-turnauksessa puolikkaalle Hongalle 40 pistettä, taistelivat Hongan ykkösjoukkueen kanssa voitosta. Vaihtopenkiltä kuului kysymys: "Mitä, johdetaanko me Honkaa?". Peli päättyi lopulta 7 pisteen tappioon, mutta näiden tyttöjen taistelu ei lopu koskaan.

Vastaan siis alussa esittämääni kysymykseen, että omassa filosofiassani positiivinen asenne luo hyvän joukkueen ja toivon, että sama ilon kautta syntyvä  energia tulee näkymään myös nyt valmentamissani 05- ja 06-tyttöjen ikäluokissa.

LePyn T05. Kuva: Tomi Kaminen.

 

Mikrokoripallon muuttuva maailma

Paluu mikrokoripallon maailmaan on ollut mielenkiintoinen. Edellinen valmentamani joukkue, 00-tytöt, aloitti koripallon vasta toisena mikrovuonna. Iso osa muista joukkueista oli aloittanut aiemmin, ja alussa saatiin turpaan, mutta tuntui että muutkin seurat kilpailivat reilusti, ja peleissä tärkeintä oli lasten ilo. Kolmen kauden jälkeen mini-iän lopulla LePynkin tytöt olivat kuroneet alussa ylivoimaisilta tuntuneet joukkueet kiinni.

Nyt tuntuu, että kilpailuputkessa ollaan jo kovin pitkällä heti ensimmäisen mikrovuoden syksyllä. Monessa kohtaamassamme joukkueessa on ollut 05-tyttöjä, jotka pelaavat myös 04- tai 03-ikäisissä. He saattavat jäädä suoraan edellisestä minityttöjen pelistä vahvistamaan mikrojoukkuetta, jossa muutenkin on pelaajia enemmän kuin pöytäkirjassa rivejä. Kuten Heikki Venhola erinomaisessa blogikirjoituksessaan totesi: ” Koripallossa on sama trendi kuin muissakin lajeissa: kilpailujärjestelmä ja sarjan finaaliottelut pitää olla jo nuoresta saakka, jotta valmentajien ja kilpailuhenkisten aikuisten vehkeenvenyttelykilpailu voisi alkaa jo varhaisessa vaiheessa”.

Itseäni huvittavat myös valmentajat, jotka ottavat mikrokoriksen näin vakavasti. Otteluraportointi 04-ikäisissä kuulostaa itselleni lähinnä isolta vitsiltä. On turhaa puhua henkisestä valmistautumisesta, siirtymähyökkäyksestä tai tilannekovuudesta, jos pelaajat eivät osaa kuperkeikkaa, hyppiä yhdellä jalalla tai hallitse raajojaan koordinaatioita vaativissa harjoituksissa. Mikroiässä omasta mielestäni tärkeintä olisi kehittää yleisliikunnallisia taitoja ja opettaa koripallon alkeita yksilötasolla. Hyviä ja erinomaisia pelaajia on tullut sellaisistakin, jotka ovat aloittaneet koriksen pitkästi yli 10-vuotiaina ja liikkuneet sitä ennen monipuolisesti.

Mikroikäisissä pärjää joukkue, jossa on yksi tai useampi pelaaja, joka osaa kuljettaa ja heittää hyvin. Nämä pelaajat saattavat olla ikäisekseen isokokoisia lapsia, jotka lopulta murrosiässä jäävätkin lyhyiksi tai vaihtoehtoisesti pieniä, todella nopeita pelaajia. Osa valmentajista kuitenkin näkee vain nämä pelaajat, vaikka joukkueeseen tulisi jatkuvasti uusia, paljon liikunnallisempia lapsia, joilla kasvu tulee ehkä vasta myöhäisessä murrosiässä ja joiden nopeus pallon kanssa ei ole vielä kummoinen.

Minun tavoitteeni on tarjota joukkueelleni hyvä liikunnallinen pohja, jonka päälle voi kasvattaa mitä vain. Meitä eivät kiinnosta mikrotyttöjen aluefinaalit vaan liikunnan ilo ja oppiminen. Mikäli verenmaku suussa pelistä toiseen vääntäminen alkaa jo mikroiässsä, voi A-iässä alkaa olla kevyttä marssiväsymystä. A-ikäluokan vanhimmat ovat tahkonneet sarjaa 11 vuotta tai enemmän. Tämä näkyykin ikävällä tavalla esimerkiksi A-tyttöjen sarjoissa, joissa joukkuemäärät ovat pieniä ja kilpailu valtakunnallisiin sarjoihin jää yhden kierroksen mittaiseksi.

Martti Tiainen oli pitkään joukkueenjohtajana LePyn 85-tytöissä. Hän kirjoitti seuraavan huomion minulle lähettämäänsä viestiin: "B-tytöissä KaPo voitti Suomen mestaruuden, LePy taisi olla sarjan jumbo. Mutta Södertäljessä kaikkien yllätykseksi LePy voitti KaPon. A-tyttöikään KaPon B-tytöistä taisi jatkaa kolme, LePystä kaikki, joista suurin osa pelaa edelleen. Oivallukseni: LePyn tehtävä on tehdä koripallosta ja ennen kaikkea liikunnasta elinikäinen harrastus. Sen arvo on moninkertainen yhteen suomenmestaruuteen verrattuna."

 

 

8.10.2013

Pitkäjänteisyyttä vai kaikki mulle nyt?

 

Koripalloliiton Eteläisellä alueella on tehty viimeisen kolmen kuukauden aikana noin 110 B-ikäisen ja nuoremman juniorin seurasiirtoa. Tästä määrästä puuttuvat seurojen yhdistelmäjoukkueiden aiheuttamat siirrot. Käytännössä 22 kentällistä pelaajia on hypännyt seurasta toiseen, väristä toiseen ja kaveripiiristä toiseen. Olen seurannut seurasiirtolistaa kiinnostuneena jo pari kautta ja ihmetellyt, kuinka paljon nuorten ja aivan pientenkin pelaajien siirtoja tapahtuu.

C-nuorten SM-sarjan uudelleenherättäminen on nostanut C-ikäisten siirrot huimaan nousuun. Kun oma joukkue jää niukasti sarjan ulkopuolelle, siirrytään joukkueeseen joka on voittanut vähän enemmän, ehkä yhden pelin parilla pisteellä. Ei välttämättä mietitä, saako uudessa joukkueessa parempaa valmennusta, saako itse merkittäviä peliminuutteja, joutuuko maksamaan huimasti enemmän, tekeekö seura yleensäkään pitkäjänteistä valmennustyötä ja millaisiksi nuorten treenimatkat venyvät. Tärkeintä on, että päästään pelaamaan SM-sarjaa heti kun se on mahdollista. Jos siirrytään oikein kovaan seuraan, saatetaan saada mitali, ja ollaan itsekin ehkä oltu hetki kentällä. Menestys lämmittää, vaikkei itsellä olisi hiki. Kaikki mulle nyt -mentaliteetti on jalkautunut myös nuorisourheiluun.

Pelaajat ja vanhemmat toivovat menestystä ja kehittymistä. Monissa joukkueissa menestys menee kehityksen edellä. Valitaan pelityyli, joka C-ikäisissä sekoittaa pakkaa mutta vähentää variaatioiden mahdollisuutta myöhemmällä iällä. Tästä hyvä esimerkki on makaava paikkapuolustus, joka on haaste monelle C-ikäisten joukkueelle. Viime kaudella eräs C-tyttöjoukkue siirtyi aina paikkaan, kun tulostaululla näytti pahalta. Valmentajan toteamus oli, ettei hänen joukkueellaan ole "jalkoja puolustaa miestä". On todella surullista, että C-ikäisten kohdalla joudutaan toteamaan miespuolustuksen olevan mahdotonta, koska ollaan niin hitaita. Tuossa vaiheessa nopeuskehityksen juna on mennyt jo. Herkkyyskausi on ehkä käytetty screenien opetteluun?

Pelaajat ovat nuoria ja miettivät tätä päivää, tätä voittoa tai korkeintaan ensi kuukautta. Vanhemman suusta pitäisi kaiketi tulla se järki, joka sanoo, että mietitään rauhassa ja katsotaan. Jos valmentajat ovat hyviä, seura satsaa nuorisopuoleen ja joukkueessa viihtyy ja sen tavoitteet ovat lähellä omia, en näe syytä vaihtaa seuraa. Jos ongelmia syntyy, olisi ensimmäinen askel keskustelu oman valmentajan, ei naapuriseuran valmentajan kanssa. Oma valmentaja osaa auttaa pelaajaa seuran sisällä. Jos omanikäisten joukkue ei tarjoa haasteita, voi olla mahdollista pelata vanhempien kanssa. Jos ratkaisua ei löydy, valmentaja osaa neuvoa tarvittaessa hyvään naapuriseuraan. Jos LePyn A-tyttöjoukkueen kovimmat pelaajat olisivat vaihtaneet seuraa kun joukkue ei päässyt B-tyttöjen SM-sarjaan, meilläkään tuskin olisi tällä hetkellä valtakunnallisen sarjan joukkuetta. Tytöt ovat tehneet valmentajiensa johdolla pitkäjänteistä työtä ja varmasti kehittäneet seurauskollisuutta myös valmentaessaan.

Kaksi C-ikäistä tyttöä teki Koripalloliiton listojen mukaan tänä syksynä jo kolmannet seurasiirtonsa. Jos joka syksy löytää itselleen uuden seuran, on vaikea juurtua mihinkään. Millaisen kuvan aikuiset antavat lapsille sitoutumisesta, pitkäjänteisyydestä ja työnteosta, jos aina valitaan uusi "tällä kaudella menestyvä" joukkue? Ei opiskelu- ja työmaailmassa voi noin vain hypätä paikasta toiseen, ellei satu olemaan erityisen hyvä. Koripallon puolella pelaajat saavuttavat kehityshuippunsa päälle 20-vuotiaina. Hyvä valmentaja tähtää siihen, että hänen pelaajansa olisivat silloin valmiita. Harva on valmis C-ikäisenä.

Meillä LePyssä tilanne ei ole huono. Pelaajia on lähtenyt jonkin verran mutta myös tullut sisään seurasiirroilla. Joissakin seuroissa jatkuvat siirrot kuitenkin vaikuttavat merkittävästi. On vaikeaa suunnitella tulevaa ja kehittää pelaajia pitkäjänteisesti, kun ei tiedä ovatko nämä kuukauden päästä enää seuran toiminnassa mukanakaan. Erilaiset seurayhteistyöt ja isojen seurojen kasvattaminen näivettävät pienten paikallisten seurojen toimintaa. En osaa sanoa, mikä olisi toimiva ratkaisu pelaajien siirtymiseen ja siirtojen vähentämiseen, mutta toivon tuoneeni esille asian monet puolet ja antaneeni ajattelemisen aihetta teemasta, josta ei yleensä ääneen puhuta.

 

Kuva: Matti Putkonen.

2.10.2013

Saadaanko LePyyn koripallokulttuuri?

 

Meillä on pitkään ollut LePyssä ongelma, jonka moni valmentaja tunnistaa: junnut eivät käy katsomassa vanhempien joukkueiden tai aikuisten, saati sitten Korisliigan tai maajoukkueiden pelejä. Katsomot ovat tyhjillään, kannustus puuttuu ja paljon opittavaa jää oppimatta.

Monesti olemme ihmetelleet, mistä tämä johtuu. LePyltä on puuttunut koripallokulttuuri, jossa kiinnostuttaisiin muistakin pelaajista, tunnettaisiin maajoukkuepelaajia tai korislegendoja nimeltä ja haluttaisiin oppia lisää niiltä, jotka ovat lajissa kokeneempia ja jollain osa-alueella esimerkillisiä. Samaan aikaan monet junnut käyvät kuitenkin katsomassa esimerkiksi jääkiekon SM-liigapelejä ja maksavat niistä isoja summia.

Tänä syksynä minusta on alkanut tuntua, että tilanne on muuttumassa. Ylen lähetykset koripallon EM-kisoista toivat Petteri Koposen, Kimmo Muurisen ja muut sankarit suomalaisten olohuoneisiin. Lisäksi joukkueen upea menestys kisojen edetessä toi lisää ruutuaikaa ja palstatilaa. Ikinä ennen minun eläessäni ei koripallo ole ollut näin pinnalla. Välillä pohdin, näkyykö koris näin paljon vain omassa Facebookin News Feedissäni, mutta keskustelut koripallomaailman ulkopuolisten ihmisten kanssa antoivat vahvistusta sille, että Susijengi ihan oikeasti oli lyönyt läpi. Lisäpontta antoi tietenkin Aleksi Valavuori, jonka huikeat charter-tempaukset toivat ansaittua mediahuomiota.

LePyn syksy alkoi A-junioreiden karsinnoilla. A-poikien peleissä Leppävaarassa oli ilahduttavasti hieno määrä yleisöä. Myös A-tyttöjen karsintoja seurasi ainakin lauantaina suurehko joukko, mutta sunnuntaina lehtereillä olisi ollut tilaa pelissä, jossa A-tytöt varmistivat paikkansa valtakunnalliseen sarjaan. Meillä on pitkästä aikaa tilaisuus päästä Leppävaarassa seuraamaan valtakunnallisia pelejä. Lisäksi A-poikien I divisioonan peleissä on varmasti monelle opettavaista katsottavaa. Hyviä pelejä löytyy roppakaupalla.

Jojot ja valmentajat, lisätkää siis A-tyttöjen ja -poikien pelit omaan MyClubiinne, tehkää niistä joukkueenne tapahtumia. Pelaajille voi antaa otteluissa tehtäviä, pyytää kirjaamaan asioita tietystä osa-alueesta, jota treeneissä juuri harjoitellaan. Tai antaa tehtävän seurata tiettyä pelaajaa ja tämän pelityyliä, mikäli se palvelee tarkoitusta. Tai pelin voi ottaa samalla tavalla kuin sen SM-liigapelin: huudetaan ja kannustetaan ja mennään pelin jälkeen joukkueen kanssa syömään pizzaa. Tai varataan koko nuorisotila LePylle ja järjestetään sinne ohjelmaa. Lisää ideoita saa varmasti Leppävaaran Valavuorelta eli Tero Mäkelältä.

Mennään katsomoon, kouluttaudutaan tilastoijiksi, seurataan pelejä ja kannustetaan! Pelaamaan ei opi jos ei näe esimerkkejä, ja niitä on vaikea koripalloilijan löytää jääkiekkokaukalosta.

Kirjoittaja onnittelee LePyn A-tyttöjä valtakunnallisen I divarin paikasta ja toivoo, että LePyssä tehdään pitkäjänteistä valmennustyötä myös jatkossa.

 

 

29.8.2013

Koripalloa, elämää vai koripalloelämää?

 

”Eikö tää ole sitä elämää parhaimmillaan?”, totesi Tero Mäkelä kun keskustelimme koriksesta ja siihen käytetystä ajasta. Moni kokee, että jos yhdistää työn tai opiskelun ja valmennuksen, ei jää aikaa ”elämälle”. Itsekin vähensin viime vuodesta valmennushommia, kun aloitin kokopäivätyön. Edelleen minulla on silti kaksi joukkueellista pikkutyttöjä sekä kerran viikossa naisten harrasteryhmä. Tästä huolimatta nyt tuntuu, että aikaa sille paljon puhutulle elämälle on vaikka kuinka. Moneen vuoteen en ole ollut tilanteessa, että minulla olisi säännöllisesti sekä perjantai-ilta että koko lauantai vapaana. Nyt mietin, mitä sillä kaikella ajalla teenkään.

Viime viikonloppu sujui täysin koripalloturnauksessa, vaikka omilla pelaajillani olikin vain viisi peliä. Lauantaiaamuna heräsin ennen seitsemää ja 8.15 olin Esport Centerissä valmiina kannustamaan C-tyttöjä.  Herääminen ei tuntunut pahalta kun tiesin, että kentällä pelattaisiin kovaa tsemppikorista ja katsomossa olisi paljon tuttuja. Viikonloppuna mahdutinkin C- ja B-tyttöjen pelien katsomista aina sopiviin väleihin. Ehdin päivittää kuulumiset monen kanssa, halailla vanhoja valmennettavia ja ikuistaa onnistumisen hetkiä kameralla. Lisäksi valmensin viisi peliä pikkutyttöjä, jotka olivat aivan innoissaan kun isot C-tytöt tulivat heidän peliinsä kannustamaan ja opettelivat pikkutyttöjen nimet.

Toki viikonlopun olisi voinut viettää muullakin tavalla, mutta itselleni tämä oli todella onnistunut breikki työnteosta, kaksi vuorokautta täynnä iloa ja jälleennäkemisiä. Missään muualla kuin EHBT-turnauksessa en törmäisi näin moneen tuttuun yhden viikonlopun aikana.

Mitä on se elämä jota menetän? Tarkemmin sanottuna olen varmaan menettänyt jo vuosikymmenen. Onhan valmentaja tottunut jo pelaaja-aikanaan siihen, ettei vapaailtoja tai -viikonloppuja juuri ole. Joitakin TV-sarjoja on jäänyt katsomatta, joitakin ihmisiä ehkä tapaamatta, ja välillä on toki pitänyt jättää kivojakin tapahtumia väliin. Toisaalta, jos on valmis pakkaamaan aamulla opiskelu-, treeni-, suihku- ja juhla-asuvarustuksen mukaan, voi päivässä ehtiä kouluun, salille, valmentamaan ja yliopiston sitseille. Ehkä oma vapaa-aika tulee organisoitua paremmin, kun sitä ei ole mielin määrin. On oppinut jo lukiossa lukemaan kokeisiin bussissa, pakkaamaan aamulla koko päivän tavarat samaan isoon kassiin ja miettimään eväät mukaan. Ei tarvitse ”kääntyä kodin kautta”, ja luppoajan voi käyttää järkevästi. Ehkä tämä sopii minulle, joka jo pienenä mietin, kuinka monta asiaa voisin tehdä yhtä aikaa. Ala-asteella saatoin lukea kirjaa kävellessäni koulusta kotiin.  

Olen myös tavannut todella ihania ystäviä ja ihmisiä koriksen kautta. Kun tuntee muut seuran valmentajat hyvin, saa yleensä myös apua sitä tarvitessaan. Seurassamme on mahtavia tyyppejä, jotka ovat valmiina auttamaan. Haluankin päättää tämän postauksen toiseen Teron kommenttiin. Kuulemani mukaan kun häneltä kysyy puhelimessa, onko kiire, Tero vastaa: ”Ikinä ei ole kiire jos asia koskee LePyä”.

 

 

3.4.2013

 

Koriksen innostamat

 

Syksyn alkaessa aloitin kahden uuden ryhmän kanssa. Maanantaisin Perkkaanpuistossa odottivat 05-tytöt, joita kovasti yritin jututtaa ja innostaa. Tyttöjä oli viime vuoden perintönä viisi kappaletta, ja syksyn koriskoulusta tarttui muutama innokas lisää. Heti tyttöjen vuoron jälkeen sali tyhjeni: naisten harrasteryhmään ei ilmaantunut kukaan. Minua alkoi jo pelottaa, mahtaisiko vuodesta tulla mitään.

Nyt on maaliskuu ja maanantai-illat ovat mahtavia. 05-tyttöjä on seitsemäntoista ja treeneissä on mieletön tekemisen into. Tyttöjen jälkeen salin valtaavat harrastenaiset, joita on tällä hetkellä Nimenhuudon mukaan 23! Kapteenimme Lennu rekrytoi porukkaan mukaan muita LePy-äitejä ja tuttaviaan, ja joulun jälkeen ovella kurkki taas uusia naamoja. Treeneissä tehdään paljon perusjuttuja, mutta myös leikitään, kilpaillaan, pelataan ja "naisvoimistellaan". Tämä on ainoa ryhmäni, jossa treenien jälkeen lähtijät huikkaavat "kiitos". Se pieni sana ilahduttaa kovasti.

Kauden aikana ehtii siis tapahtua vaikka kuinka. Pienistä ja aroista supermikrotytöistä on kasvanut isompia, rohkeampia ja taitavampia. Kukaan ei pelkää palloa, vaikka peleissä kentälle meno on osalle vielä jännittävää. Pallo nousee jo heittämällä korirenkaalle asti, eikä juttuakaan tarvitse enää kaivaa ulos tytöistä. Pari kuukautta jatkamme vielä normaalia treenausta ja sen jälkeen siirrymme kesätreeneihin. Pikkutytöille luvassa on paljon ulkoilua, leikkejä ja hippoja. Kesällä tutustumme varmasti frisbeehen ja ulkokoreihin. Harrastenaisille ehdottelin viime kerralla yleisurheilutreenejä, mutta katsotaan vielä mitä tuleman pitää :)

Kausi näiden uusien ryhmien kanssa on ollut antoisa ja muistuttanut, mistä liikunnassa on pohjimmiltaan kyse. Pitää löytää into tehdä asioita täysillä mutta hymy huulessa. Pitää kannustaa kaveria, antaa virheet anteeksi, muistaa syöttää ja nauttia onnistumisesta. Koris on mahtava laji, aloittaa sen sitten ekaluokalla tai vasta aikuisena.

Saara

 

 

5.12.2012

Ajatuksia jojoilusta

 

 

Eräs seuramme aktiivinen joukkueenjohtaja toivoi, että kirjoittaisin jojon tehtävistä ja siitä, mitä me valmentajat toivomme jojoilta. Ajatus joka minulle heräsi tätä kirjoittaessani, oli, että jojo on yleensä sitä parempi hommassaan, mitä vähemmän joudun häneen itse olemaan yhteydessä. Tämä tarkoittaa, että jojo tarttuu itse aktiivisesti asioihin, hoitaa seuran viestit eteenpäin ja ehtii kysyä minulta, ennen kuin minun tarvitsee pyytää häneltä.

Joukkueenjohtaja voi delegoida tehtäviään eteenpäin. Homma menee kuitenkin yleensä hankalaksi, jos jokaista pientäkin asiaa varten on oma henkilönsä. Kenenkään ei kuitenkaan kannata uuvuttaa itseään jojotehtävien alle.

Itse valmentajana toivon, että joukkueenjohtaja:

- On tavoitettavissa puhelimella ja sähköpostitse ja palaa asiaan saman päivän aikana mikäli ei ehdi vastaamaan. Tämä on erityisen tärkeää päivinä, joina on peli tai turnaus.

- Kerää pelaajien yhteystiedot, pitää Jalmarin ajan tasalla ja ilmoittaa seuralle keitä kuuluu laskuttaa.

- Ilmoittaa joukkueen yhteen tai useampaan sarjaan kun on selvittänyt valmentajalta sarjatason tai -tasot. Tarkistaa valmentajilta, että ehdotetut peliajat sopivat heille eivätkä osu turnausten, pyhien tai muiden ongelmapäivien päälle.

- Ilmoittaa joukkueen turnauksiin valmentajalta kysytyn ohjeen mukaan.

- Hoitaa peleissä saliin pääsyn (avaimet), pöytäkirjan pitäjän ja ajanoton, buffetin pidon ja tilojen siisteyden. Varmistaa basket.fistä, että otteluun on tulossa tuomarit.

- Peruu käyttämättä jäävät vuorot, kun on tarkistanut ne valmentajalta.

- Päivittää joukkueen sivuille pelit, niihin tulevat muutokset sekä harjoitusvuorot valmentajan ohjeen mukaan.

- Välittää seuran ohjeistamat asiat, LePy tiedottaa-julkaisut ja seuran yhteiset tapahtumat joukkueen tietoon.

- Huolehtii seuran asettamista velvoitteista ja jakaa ne joukkueelle. Tähän kuuluvat esim. joululahjapakkaamo, kausijulkaisu ja sen jako sekä hallivalvonnat.

- Vastaa yhdessä rahastonhoitajan kanssa maksujen keräämisestä ja maksamisesta

- Vastaa joukkueen kurinpidollisista asioista yhdessä valmentajan kanssa.

Jojoja on monenlaisia ja niin on meitä valmentajiakin. Kaikkien yhteistyö muotoutuu varmasti osaltaan myös sen mukaan, millaiset henkilöt hommaa yhdessä tekevät. Osa valmentajista aloittaa työnsä salin ovella ja lopettaa poistuessaan. Osa taas miettii jatkuvasti, mitä tehtäisiin seuraavissa treeneissä, miten johonkin käyttäytymisasiaan puututtaisiin, mitä ohjeita annetaan tulevaan turnaukseen ja millaiset säännöt joukkueella on. Ainakin oma mielenkiintoni jatkuu salin ulkopuolelle enkä halua, että talvella kävellään shortseissa, peliä ennen juodaan limsaa tai treenien jälkeen kiroillaan käytävillä. Myös jojoilla on oikeus ja mahdollisuus puuttua näihin asioihin. Harvasta pelaajasta tulee huippu-urheilijaa, mutta me osaltamme kasvatamme lapsista hyvin käyttäytyviä, muut huomioon ottavia ja terveet elämäntavat hallitsevia aikuisia.

Jojot tekevät arvokasta työtä ja heitä kiitetään kovin harvoin. Näin joulun alla voisi olla hyvä hetki joukkueissa miettiä, voitaisiinko jojoa muistaa jotenkin kun lähdetään loman viettoon. Kiitokset blogin välityksellä omille mahtaville jojoilleni, 00-tyttöjen Karille ja Jaanalle sekä 05-tyttöjen Juhalle.

Teette hyvää työtä!

 

 

17.10.2012

Valmentajan askeleita

Aloitin viime keväänä Koripalloliiton 2-tason valmentajakoulutusputken, joka päättyy tämän vuoden lopussa. Koulutus on herättänyt paljon ajatuksia, ja ajattelinkin pohtia tässä sekä parissa seuraavassa blogitekstissä valmentamisen moniulotteisuutta ja ehkä antaa joitakin vinkkejä nuorille lasten valmentajille.

Avaan ensin hieman omaa valmentajataustaani. Aloitin valmentamisen ollessani 14-vuotias. Minun ja parin muun junnun lisäksi treeneissä oli onneksi vanhempi valmentaja, joka ohjasi toimintaa. Vuoden päästä jäimme kuitenkin yksinämme nuoremman ikäluokan kanssa. Olimme innoissamme ja täynnä tarmoa, vedimme kesätreenejä ja järjestimme tytöille jos jonkinlaisia Halloween-juhlia ja ystävänpäiväbileitä. Mistään järjestelmällisestä yksilön kehittämisestä meillä ei kuitenkaan ollut tietoakaan. Joukkueeseen saatiinkin taas aikuinen päävalmentaja Hemppa, jolta opin paljon asioita. Tytöt jatkoivat matkaansa, ja itse siirryin nuorempiin Loposen Minnan apuvalmentajaksi. Myös Minnan apuna ollessani opin paljon harjoitusten suunnittelusta ja ohjaamisesta.

Aloin kasvaa kovaa vauhtia päävalmentajaksi, kun otin vastuun 99-tyttöjen joukkueesta Minnan lopettaessa LePyssä. Oli pakko miettiä, miten luodaan mielekkäitä treenejä, joissa kaikki saavat haastetta ja liikkuvat tarpeeksi. Miten kehitetään fyysisiä ominaisuuksia, pidetään yllä joukkuehenkeä, miten viestitään vanhemmille, miten peluutetaan ja miten herkkyyskaudet huomioidaan? Miten pelaajia palkitaan, miten rangaistaan, millaiset säännöt minä haluan joukkueelleni luoda? Näitä asioita pohdin ja jouduin perustelemaan, sillä monet vanhemmat ovat erittäin kiinnostuneita siitä, miten tehtäväni hoidan. Vanhempien kysymykset ja kritiikki ovat hyvä asia, sillä ne kertovat myös kiinnostuksesta toimintaa kohtaan. Kodin tuki urheilijan kasvattamisessa on todella tärkeää.

2-tason koulutus on pakottanut taas nostamaan vaatimuksia itseäni kohtaan. Siellä käsitellyt asiat ovat myös pistäneet pään pyörälle ja herättäneet aivan uusia ajatuksia. Erityisesti nelikenttä, jossa pohditaan menestymisen ja kehittämisen sekä yksilön ja joukkueen merkitystä, puhutti meitä valmentajia pitkään. Tätä samaa voivat myös pelaajat ja vanhemmat pohtia. Monesti nuorelle pienten valmentajalle menestys on oman toiminnan mittari. Liian usein se on sitä myös lasten vanhemmille. Kuitenkaan menestys mikro- tai mini-iässä ei ole menestyksen tae tai ehto. Tässä iässä erityisen tärkeää olisi luoda sitä urheilullista perustaa, jolle taitojen kehittäminen ja myöhemmin joukkuetaktiikan luominen perustuvat. On ikävää, jos B-ikäisissä huomataan, että fysiikka ei riitä. Siinä vaiheessa juna on niin sanotusti mennyt jo.

Aloitin syksyllä supermikrojen kanssa. Treeneissä tullaan juoksemaan, hyppimään hyppynarua, tekemään kuperkeikkoja, tasapainoilemaan, tekemään liikkuvuusharjoitteita, kehittämään koordinaatiota, reagoimaan erilaisiin ärsykkeisiin, painimaan, mittarimatoilemaan ja hyppimään. Toki pallokin otetaan usein mukaan ja harjoitellaan pelisääntöjä, jotta päästään joulukuussa kokeilemaan pelaamista. Kun kentälle ensi kertoja lähdetään, toivon että kenenkään silmät eivät ole tulostaulussa. Olen iloinen ja tyytyväinen, jos tytöt nauttivat pelaamisesta ja yrittävät toteuttaa niitä asioita joita on harjoiteltu – minkään muun ei voi vielä odottaakaan sujuvan. Ei siis yritetä tehdä liian valmista liian nopeasti – supermikroikäisillä on 12 vuotta aikaa oppia ennen aikuisten sarjoja :)

Toivoisin myös, että vanhemmat antaisivat etenkin nuorten valmentajien tehdä omaa työtään. He tietävät lajista paljon ja yrittävät parhaansa. Vaikka ensimmäisenä mikrovuotena häviäisi pelejä reilusti, ei se kerro mitään siitä tehdäänkö harjoituksissa oikeita asioita. Voi yhtä hyvin olla, että voittava joukkue tekee siellä pitkällä tähtäimellä ajatellen aivan vääriä asioita. Mikroikäisissä voittoon riittää usein yksi ikäisekseen kookas tai nopea lapsi, joka osaa pitää katseen ylhäällä kuljettaessaan ja osuu pallolla koriin. Kaikki voivat kuitenkin arvata, että näillä ominaisuuksilla ei pärjää enää A-pojissa.

Kehitetään siis yksilöitä, aloitetaan urheilijan ominaisuuksista ja edetään rauhallisesti kohti A-juniori-ikää. Ja vanhemmat,  jos haluatte analysoida peliä, kysykää valmentajalta, mitä joukkue on harjoitellut. C-tyttöjen treeneissä pääpaino on ollut puolustuksessa syyskuun alusta, ja nyt ollaan siirtymässä eteenpäin. Näin ollen mikäli puolustus tekee oikeita asioita pelissä, olen tyytyväinen. Tällä hetkellä en voi vaatia perusasioiden lisäksi muuta kuin sitä, mitä on painotettu. Ja kaikkea ei voi painottaa yhtä aikaa - koulutuksessa opimme myös, että sitä kutsutaan varmuuden vuoksi valmentamiseksi.

 

 

Kehittäväistä ja oranssia syksyä - kentillä nähdään!

Saara

PS. Lokakuun leffasuositus on Glory Road -koripalloelokuva

 

T00:n haasteottelusta.

9.5.2012

 

00-tyttöjen huikea haastepeli

 

Kevään ensimmäiseen haasteotteluun oli pyydetty joukkueeseemme mukaan kaikki LePyn 2000 syntyneet tytöt ja yksi 01-tyttö, joka matkasi mukanamme vuoden aikana niin Kouvolassa kuin aluefinaaleissakin. Vain yksi tytöistä joutui jäämään pois, joten paikalla oli 18 peluria, valmiina haastamaan etukäteen vastustajamme, kovaksi tiedetyn porukan.

Kentän toisella puolella lämmitteli sekajoukkue, jonka kaikki pelaajat olivat omiamme pidempiä. Mukana oli lihaksikkaita ja urheilullisia kavereita, joiden taustat olivat varsin vaihtelevia. Heitä oli kuitenkin vain 12, joten päätimme pistää kovan miesprässin pystyyn ja pelata ketjuilla, koska meitä oli kovin paljon.

Tuomariksi saapui koripallokenttien tangokuningas Niki Aarnio, mikä ilahdutti tyttöjä entisestään. Tässä vaiheessa vastustaja vakuuttui, että tytöt pelaisivat tänään heikommin, sillä tyttöjen keskittyminen on viime kesän LePy-leiristä asti ollut Nikin paikalla ollessa hakusessa ;) Vastustaja myös huusi kovia taisteluhuutoja omalta kenttäpuoliskoltaan.

Matsi alkoi: Tytöt ottivat kovan alkukirin Amandan koreilla. Prässi puri hyvin. Vastustaja sai kuitenkin pian jutun juonesta kiinni. Huikeat pesäpallosyötöt ja donkkaukset sekä limenvihreissä polvisukissa esiintyneen pelaajan kolmonen siivittivät heitä eteenpäin korinteossaan. Kentällä nähtiin huikeita dyykkauksia, vaikuttavia syöttöjä ja erityisesti LePyn tyttöjen taitavia riistoja. Osa vastustajan pelaajista oli selkeästi vasta-alkajia, joten ajoittain pääsimme helppoihin pallonryöstöihin.

Matsi päättyi lopulta tytöille 48-39 ilman vastustajan varsinaista takaa-ajoa. Tytöt palkitsivat vastustajien tsempparina huikeasti taistelleen Elli Perklénin. Tämän jälkeen syötiin yhdessä Jaanan mahtavia kristallipullia (osa sanoi syöneensä kymmenen, joten olivat hyviä) ja herkuteltiin muutenkin. Sokerihumala yltyi käytävässä hyppimiseen ja levottomaan kikatukseen. Hopeamitalistit olivat ansainneetkin pienen juhlahetken hienon kauden jälkeen :)

Ja jos jollekulle jäi epäselväksi, mikä tyttöjen vastustajana tällä kertaa ollut kirjava joukko oli, niin kerrotaan: osalla taustana Moms tai lentopallo, osalla koripallomaajoukkue. Yhdistävänä tekijänä heillä oli se, että kaikki olivat 00-tyttöjen isiä tai äitejä, ja olipa joukossa yksi pikkusiskokin. Tämä oli hauskaa, suosittelemme pelaajat vastaan vanhemmat -ottelua muillekin LePyn joukkueille!

Aurinkoista kevättä!

Saara

Saara takarivissä oikealla kaudella 2000 - 2001.

8.2.2012

Koripallo kasvattaa

Aloitin koripallon pelaamisen 11-vuotiaana, jolloin valtaosa joukkueestani oli palloillut jo pitkään. En tuntenut  uusista pelikavereistani ketään. Alkuun minua kiusattiin ja minut suljettiin ulkopuolelle. Kentällä mokailin tämän tästä. Penkiltä kuuluneet ”Saaraaa, ei”- huudot huonojen ratkaisujen jälkeen muistan edelleen. Minua ei oltu siunattu nopealla reaktiokyvyllä tai muutenkaan urheilijan ominaisuuksilla. Treenasin täysillä, olin aina paikalla ja silti sain jatkuvasti kokea olevani muita huonompi. Silti rakastuin lajiin.

Koen, että pettymykset kentällä ja koriksessa tekivät minulle todella hyvää henkisesti. Koulussa sain stipendejä ja kiitettäviä arvosanoja, kotona olin kiltti ja tunnollinen. Elin kiitoksella, mutta kentällä opin ottamaan niin fyysisiä kuin henkisiäkin kolhuja vastaan. Sormeni murtui useaan otteeseen ja nilkkojen nivelsiteet löystyivät niin, että tällien jälkeen aika ajoin kävelin kepeillä ja nilkka turposi pesäpallon kokoiseksi. En kuitenkaan ole täysi masokisti, joten kaikeksi onneksi myös hyvää mahtui mukaan; valmentajani olivat loistavia ja joukkuekaveritkin hyväksyivät minut jossain vaiheessa. Pettymykset eivät silti loppuneet.

Ykkösdivarin aluefinaaleissa roolini oli lämmittää penkkiä, enkä käynyt kentällä kertaakaan kahden pelin aikana. Muiden epäluuloista huolimatta pääsin Pohjois-Haagan lukioon urheilulinjalle. Treenasin siis kuudesti tai seitsemästi viikossa. Ensimmäisen lukiovuoden lopussa voitimme lukioiden Suomen mestaruuden. Sain olla kentälläkin. Tämän johdosta joukkue pääsi Brasiliaan pelaamaan. Itse olin niiden kolmen pelaajan joukossa, joita ei otettu mukaan.

Vaihtarivuosi katkaisi peliurani, mutta nyt olen taas höntsännyt lajin parissa kolmisen vuotta. Koko ajan yläasteelta asti olen ollut mukana valmentajan roolissa. Siinä olen oppinut myös sietämään pettymyksiä- vanhempien arviot ja haukut tekivät aluksi pahaa. Vanhemmiten olen ymmärtänyt, että kaikkia ei voi miellyttää ja mielestäni oikeat ratkaisut saattavat jonkun muun mielestä olla järjettömiä. Itse puhun aina peliajan puolesta- jonkun toisen mielestä taas voisi olla parempi pelata mitalijoukkueessa, vaikka saisi itse peliaikaa alle minuutin. Ikäni ja epävarmuuteni on tehnyt minusta varmasti helpon arvostelun kohteen, mutta koen oppineeni hurjasti. Nyt osaan perustella mielipiteeni ja päätökseni.

En toivo omille valmennettavilleni pettymyksiä, mutta tiedän, että niitä tulee väistämättä jossain vaiheessa peliuraa. Tulee epäonnistumisia, tulee pisteen tappioita, tulee murtuneita sormia. Tulee kausia jolloin ei kehity, tulee riitoja joukkuekaverin kanssa. Tulee hetkiä, joina tuntee, että kaikki treenaaminen on mennyt hukkaan ja hetkiä, jolloin ei pääse ykkösjoukkueeseen. Ne hetket kasvattavat luonnetta.

Onneksi tulee myös hetkiä, jolloin antaa nappisyöttöjä (mielestäni parasta), heittää ratkaisevan vaparin sisään, saa kehuja joukkuekaverilta, oppii uuden kuvion, voittaa todella kovan joukkueen tai onnistuu pääsemään maajoukkueeseen tai urheilukouluun. Tulee hetkiä, kun tuntee koko joukkueen kehittyvän vauhdilla ja puhaltavan yhteen hiileen.

Voittaminen on kivaa, mutta häviäminen opettaa. Vuosien jälkeen en enää muista nuoruuden pelien lopputuloksia tai mitaleja. Muistan, että kentällä oli kivaa ja yöturnaukset olivat mahtavia, koska siellä oltiin koko viikonloppu yhdessä joukkueen kanssa. Näiden asioiden takia haluan opettaa valmennettaviani erään isän sanoin: ”Rakastamaan korista, ei voittamista”.

 

3.1.2012

Uusi vuosi, uudet kujeet?


Vaikkei tämä ole mikään osavuosikatsaus, niin teen pienen katsauksen menneeseen ja suuntauksen tulevaan. Pelit tahkottiin loppuun joulukuun puolella. Syksyn sijoitukset olivat minitytöissä I divarin seitsemäs ja II divarin kolmas. C-tyttöjen puolella olimme viidensiä molemmissa divareissa. Syksyn hieno saavutus molemmissa ikäluokissa oli pärjääminen Kouvolan turnauksessa. 99-tytöt toivat viiden joukkueen sarjasta hopeaa kotiin ja 00-tytöt pelasivat kahdella tasaisella joukkueella, joista toinen sijoittui pronssille ja toinen viidenneksi. Upea saavutus molemmilta jengeiltä täydessä sarjassa, jossa mukana oli monta kovaa joukkuetta.

Syyskauden kruunasivat LePyn 80-vuotisjuhlat, joiden päiväosuudessa oli todellista yhdessä tekemisen henkeä. Iltajuhla oli myöskin hieno tilaisuus, josta erityisesti koriskeijun ilmestyminen jäi kaikkien mieleen. Syksy päätettiin tietenkin joukkueiden omiin pikkujouluihin. C-tytöt pääsivät opettelemaan meikkausta Sellon Eveen ja sen jälkeen syömään, kun taas minitytöt kokoontuivat Merin kotiin herkuttelemaan. Minityttöjen syyskauden tsempparipalkinnot nappasivat Meri Talme ja Julia Karinen.

Juhlista huolimatta joulutauolle ei jääty: koko loman ajan olemme päässeet nauttimaan hallin vuoroista, joilla on käynyt kiitettävästi tyttöjä. Treenaamaan on kiva päästä, kun sarjapelitkin alkavat heti ensi viikolla. Molemmat joukkueeni jatkavat kahdessa divarissa, joten pelejä on paljon edessä. Vastustajat alkavat olla jo hyvin tuttuja, ja jokaiseen peliin on tarkoitus mennä kovalla asenteella. Katsotaan josko rahkeet riittäisivät johonkin aluefinaaliin asti!

Treenivuorot ovat samat kuin syksyllä ja iso osa pelien vastustajista on samaisia. Uudet kujeet syntyvät toivottavasti treeneissä, kun hiomme taitojamme lisää. Myös valmennuskoulutukset auttavat itseäni keksimään uusia juttuja treeneihin. Ehkä vaihtelemme ideoita valmentajien välillä enemmän ja käymme vierailemassa toistemme treeneissä? Kukaties pelaajat pääsevät vierailemaan toisen ikäluokan peleissä ja treeneissä? Ilmestyykö joulun jälkeen salin ovelle uusia naamoja?

 Pidetään ajatukset liikkeellä ja salin ovet auki - vierivät kivet eivät sammaloidu :)

Saara

Kuvat kertovat: Pidetään joukkuekavereista huolta ja tsempataan yhdessä!
 

 

 

 

Voittoja ja tappioita

 

Terveisiä peleistä, kausi on alkanut vauhdikkaasti. 99-tytöt ovat pelanneet kuusi matsia ja 00-tytöt jo kahdeksan. Nuorempien C-junnujen 1.divisioona alkoi hienosti kahdella voitolla Keravasta ja Sykistä, joista ensimmäinen oli niukka ja toinen runsaslukuisempi. Tyttöjen joukkuepelaaminen on kehittynyt huimasti ja syöttöjä nähdään kentällä enemmän. Vielä kun pallo löytäisi tiensä useammin koriin asti, olisi pelit hieman helpompi voittaa. PuHua vastaan koettiin runsaslukuinen tappio menneenä viikonloppuna, mutta tästä on hyvä jatkaa kovemmalla motivaatiolla treenaamista.

 

2.divisioonassa ensimmäinen vastus oli jälleen sarjaan ilmestynyt PakVi, josta selkeä voitto. Seuraavan pelin vastustajina olivat Hongan kovaakin kovemmat 00-tytöt, joiden prässiä vastaan oli vaikeuksia ja hyökkäyspeli ei lähtenyt kulkemaan. Nuoremmat tytöt veivät pelin 17 pisteellä. Samalla viikolla myös LePyn 00-tytöt pelasivat lähes samaa Hongan kokoonpanoa vastaan 1.divarissa ja hävisivät 22 pisteellä.

 

Muissa 00-tyttöjen 1.divaripeleissä tapahtunutta; TikSin voitimme yli 30 pisteellä. Puolustus oli kovaa ja hyökkäyspäässä päästiin tekemään paljon vapaita ja ylivoimakoreja. Kolmas 1.divaripeli oli Warttia vastaan. Parhaimmillaan johto oli 9 pisteessä, mutta viimeinen erä meni täysin Wartin hallinnassa ja saimme tehtyä erän aikana vain yhden korin. Voitto Wartille neljällä pisteellä. Menneenä viikonloppuna EHBT- ja Delfin- hopeajoukkue EBT tarjosi meille kovan vastuksen ja erityisesti voimakkaiden, taitavien post-pelaajiensa ansiosta vei voiton 20 pisteellä.

 

00-tyttöjen 2.divarissa on voitettu kolmesti; ensin TiKs yhdellä pisteellä äärettömän tasaisen pelin jälkeen ja Hongan 01-tytöt reilusti noin 20 pisteellä. Kolmas peli Hyvinkään pitkänhuiskeaa ja keväästä huimasti kehittynyttä jengiä vastaan hävittiin. Eilen Jokelassa KaVo kaatui yli 20 pisteellä. Hienoa on, että uusimmat pelaajammekin ovat nyt hankkineet lisenssit ja saaneet ensikosketuksensa pelaamiseen.

 

Pelit ovat olleet opettavaisia, etenkin tappiot. Uskon vahvasti siihen, että valmentajan tehtävä on löytää joukkueelle sellaisia pelejä, joista syntyy sekä tappioita että voittoja. Vain epäonnistumalla ja omaa toimintaansa reflektoimalla voi oppia myös onnistumaan ja nauttimaan siitä.

 

Pelien lisäksi olemme viettäneet myös Emma Perklenin korissynttäreitä. Mukana muutamia kuvia juhlahumusta ja pari otosta KaVo-pelistä.

 

Tsemppiä syksyyn!


Syyskuu 2011

 

Paluu koripallorintamalle

 

Syksy on taas täällä, ensimmäiset turnaukset ovat jo takana ja normaalivuorot ovat alkaneet eli ikäluokat treenaavat taas keskenään. Sunnuntaina valmentajat avasivat kauden ravintola Primulassa ruokaillen ja yhteisistä pelisäännöistä sopien. Paikalla oli sankka joukko LePyn koutseja ja oli hedelmällistä jutella yhdessä ja vaihtaa ajatuksia valmentamisesta. Ruokailun jälkeen osa lähti vielä seuraamaan EM-finaalia. Luultavasti myös Sofialle selvisi jossain vaiheessa, minkä lajin ottelusta oli kyse :) Ilta oli kokonaisuudessaan onnistunut joten toivottavasti tällaiselle toiminnalle saadaan jatkoa!

 

Puhuimme paikalla myös valmentajana jaksamisesta ja ryhmässäni todettiin, että vaikka työ- tai opiskelupäivän jälkeen väsyttäisi, on treenien jälkeen yleensä taas energinen olo ja lasten tai nuorten kanssa toimimisesta saa lisää virtaa. Tätä sain todistaa itse heti maanantaina, kun Jupperin koulun pihassa 00-tytöt syöksyivät minua vastaan ja sain kahdelta tytöltä ruusun, jonka olivat kotipihalta minulle tuoneet. Seuraavaksi paikalle saapui vaksi, jota neidit tuntemattomasta syystä kutsuvat Jänikseksi. Jänis sai spontaanin halauksen parilta neidiltä, jotka taisivat olla iloisia siitä että pääsevät taas pomputtelemaan palloa :)

 

Tällä kaudella omissa joukkueissani on hieman miehistä muutosta; 99-tytöt ovat saaneet päävalmentajaksi kokeneen Bernard Harrisin. Itse toimin Benkun apuna ja tarvittaessa tulkkinakin. 00-tyttöjen apuvalmentajana puolestaan toimii perjantaisin Macke, joka voitti tytöt puolelleen heti ensimmäisellä treenikerralla. Lisäksi korvaamattomana apuvalmentajana 00-tytöissä on Emppu. Kaikki tytöt ovat sopeutuneet muutoksiin nopeasti ja onkin hienoa, että oppia saadaan vuoden aikana useammalta eri valmentajalta.

 

Harjoituksissa on ollut EHBT-turnauksen jälkeen innostunut tunnelma ja sarjojen alkua odotellaan jo kovasti. 00-tyttöjen treeneissä palloa on heitellyt parhaimmillaan 17 tyttöä ja edelleen otamme todella mielellämme uusia pelaajia vastaan. Myös 99-tyttöjen joukkue toivottaa lämpimästi uudet pelaajat mukaan.  Tsemppiä kaikille joukkueille kauden alkuun!

 

Saara

13.3.2011

 

Peliputki

 

Maaliskuussa on taas pelejä oikein urakalla. Valmentajien lauantait sekä sunnuntait ovat menneet kolmen-neljän matsin voimin ja välillä on ehditty käydä haukkaamassa uuniperunat Sellon Cafe Picnicissä (sinne siis LePy-etuja hankittava!).

 

Keväällä sarjoista kuuluu seuraavaa; 99-tytöt ovat voittaneet 1.divisioonassa kaksi peliä ja hävinneet neljä. Sunnuntaina 13.3 on tiedossa kova matsi Järvenpäätä vastaan. Divarin viittä kovinta Scaniaankin kutsuttua joukkuetta vastaan pitäisi tehdä todella paljon töitä, jotta pelistä tulisi tasainen. Kakkosdivarissa voittoja on myös plakkarissa kaksi. Kakkonen on keväällä syksyä haastavampi, kun sarjakärkeen mukaan tuli kolme syksyllä ykköstä tahkonutta joukkuetta.

 

00-tytöt ovat taistelleet 1.divarissa hienosti noustuaan sinne kevään alussa. Kaksi voittoa on saavutettu, PuHua ja KaPoa vastaan. Kakkosdivarissa puolestaan olemme edelleen tappiota (11 voiton putki), eikä voittoputki toivottavasti katkea. Näillä eväin pelaamme kakkosdivarin aluefinaaleissa huhtikuussa.

 

Hiihtoloma ja flunssa-aalto ovat pitäneet osan porukasta poissa ja treeneissä on välillä ollut kovin vähän tyttöjä. Pidetään peukkuja, että ensi viikonloppuna kaikki ovat kisakunnossa, kun suuntaamme Perniöön. Matkaan on lähdössä yhteensä 58 lepyläistä tyttöä, joten aiheesta seuraa vielä erillinen blogipostaus.

 

Tsemppiä kaikille joukkueille loppukevään koitoksiin!

15.2.2011

 

 

Sydänten metsästystä ja halihippaa Perkkaalla

 

Ystävänpäivänä 99- ja 00-tyttöjen treeneissä nähtiin uusia tyttöjä. Mukaan sai tuoda päivän kunniaksi kaverin ja etenkin 00-tyttöjen treeneissä oli tämän johdosta melkoinen vilinä; Paikalla oli 13 peluria ja 7 kaveria. Ketään ei pelottanut hyinen ilma, joten aloitimme ulkona halihipalla, hännänmetsästyksellä ja rotat ja revot -leikillä. Sisällä alkoivat kisat, joissa kuljetettiin, heitettiin koreja ja metsästettiin sydämiä salin seiniltä. Kisojen voittajat palkittiin pienillä makeilla palkinnoilla. Tytöt olivat silminnähden innoissaan ja treenien lopussa jokainen sai vielä karkit mukaansa.

 

Kyseessä ei siis ollut rekrytilaisuus, mutta molempien ikäluokkien treeneissä taisivat uudetkin kokeilijat innostua lajista. 99-tytöistä iso osa on jo karannut hiihtolomalle, joten tarkoitus olisi järjestää kaverikoris vielä uudelleen kevään aikana. Jos joku innostuu, on ennen kesää loistava aika aloittaa laji niin pääsee heti syksyllä jo kokeneena peleihin mukaan. Tässä siis oivallinen vinkki muillekin valmentajille, ystävänpäiväksi tai milloin vaan; kutsukaa lasten kaverit paikan päälle katsomaan, missä heidän ystävänsä viettävät arki-iltansa. Kaverikoris oli ainakin minityttöjen keskuudessa hitti :)

17.1.2011

 

Kevättä kohti

 

Minien kevätkausi on alkanut rivakasti: heti viikolla 2 pelattiin neljä peliä. 99-tytöt kokivat I divisioonan avausottelussa tappion Honkaa vastaan. Ensimmäiset kaksi erää menivät tasaisissa tunnelmissa, mutta kolmannessa erässä Honka karkasi, eikä viimeiseen erään riittänyt meillä tarpeeksi paukkuja, jotta olisimme voineet ottaa kiinni. Lukemat 66-32.

Perjantaina puolestaan 00-tytöt taistelivat kakkosdivarissa sarjatulokas HyPoa vastaan. Meillä kaksi tyttöä oli elämänsä ensimmäisessä pelissä, mutta myös vastustajan pelikokemuksen puute näkyi kentällä. 00-tyttöjen rinnalla taistelivat 01-ikäiset Nora ja Venla. Pisteet selkeästi LePylle 53-16.

Lauantaina ei ollut omaa peliä, joten menin ennen treenejä tietenkin katsomaan ja tilastoimaan C-tyttöjen II divisioonan matsia, jossa pari 99-tyttöä oli vierailemassa.

Sunnuntaina jatkuivat taas minityttöjen pelit, joissa aamulla sarjanousija T00 Kengurut sai ensimmäisessä 1-divarin pelissään vastaan PuHun, joka oli syksyllä hävinnyt vain yhden ottelun. Rivejämme olivat vahvistamassa 99-joukkueessa pelaavat Milla ja Noora. Kengurut puolustivat aggressiivisesti, ja PuHun taitavat takamiehet saatiin pidettyä aisoissa. Sulkemisen puutteen vuoksi PuHu sai hieman tasoitettua, mutta LePyn varmat korit ja hienot syötöt leikkauksiin toivat meille enemmän pisteitä. Lukemat Kenguille  39-62.

Sunnuntai-iltapäivänä matkasin vielä Tikkurilaan 99-tyttöjen II divisioonan otteluun. Vastassa oli TikS ja meillä taas yksi pelaaja ensimmäisessä ottelussaan. Tahmean ensimmäisen puoliajan jälkeen voitimme kolmannen erän ja pelasimme neljännen tasan, mutta emme saaneet Tiksiä aivan kiinni. Lukemat Tikkurilalle 47-40. Pelissä oli havaittavissa kuitenkin jo paljon harjoittelun tulosta, mutta palaamme edelleen harjoituksiin hiomaan taitoja lisää.

Tulevana viikonloppuna tytöt pelaavat Ricoh-turnauksessa Vantaalla. Tiedossa on kaikille kolmelle joukkueelle kovatasoisia matseja kovissa lohkoissa, mutta menemme tekemään parhaamme. Tsemppiä kaikille muillekin LePyläisille Ricohiin, mennään pelaamaan kovaa ja reilua peliä!

 

16.12.2010

 

Syksyn pelit on saatu loppuun. 99-tyttöjen kakkosessa olimme viidensiä omassa lohkossamme voitettuamme kolme ja hävittyämme kolme matsia. Myös 1-divisioonassa hävisimme puolet ja voitimme toisen puolikkaan peleistä. Syksyn suurimpana saavutuksena meille kaikille jäänee mieleen Kouvolan turnaus, josta toimme pronssia koko joukkueelle.

 

00-tytöt ovat puolestaan pelanneet voitokkaasti 2-divisioonassa, ja kevääksi olemmekin ilmoittautuneet kahteen sarjaan. 1-divisioonassa pelaamme nimellä LePy Kengurut. Syksyn matseista tiukin oli yhden pisteen voitto Lohjasta, kun taas joitakin joukkueita vastaan vietettiin melkoista korijuhlaa. Esimerkiksi viimeinen pelimme JäNMKY:ä vastaan Lintumetsässä päättyi 72-28.

 

Syksy on ollut pitkä ja antoisa, joten joululoma tuleekin hyvään saumaan. Treenasimme maanantaina viimeistä kertaa, ja tiistaina 00-tytöt viettivät pikkujoulujaan yhden pelaajamme kotona. Lauantaina 99-tytöt puolestaan lähtevät hieman erilaisiin pikkujouluihin: hyppäämme uima-altaisiin Itäkeskuksen hallissa ja sen jälkeen menemme yhdessä syömään Itiksen kauppakeskukseen. Joukkueissani on myös tapana, että joka harkoissa nimetään tsemppari. Syksyn aikana eniten nimeämisiä saanut palkitaan pikkujouluissa, kevään ajalta puolestaan kauden päättäjäisissä.

 

Jotta vielä ei kuitenkaan voisi huoahtaa, on liitto määrännyt kevään pelit sovittavaksi viimeistään aatonaattona. Hieno juttu, sillä pelit saadaan alkamaan jo viikolla kaksi. Laskeskelin, että ensi keväänä tytöillä on yhteensä 34 peliä (tämän lisäksi tietenkin Ricoh ja Perniön turnaukset). Vilskettä ja vipinää siis luvassa myös joulun jälkeen.

 

Lisää tekstiä luvassa taas kun tapahtuu. Nyt toivottelen kaikille rentouttavaa joululomaa ja menestyksekästä uutta vuotta!

1.11.2010

 

Miksi valmentaa?

 

Tyttöjä kiinnosti harkoissa, miksi olen itse alkanut valmentaa ja miten jaksan jatkaa sitä aina vaan.

Aloin miettiä asiaa ja totesin, että suurelta osin intoni valmentaa palautuu omiin vuosiini LePyn junnuna ja siihen, kuinka paljon ihailin omia valmentajiani. Vasta jälkikäteen tajusin, että he olivat tehneet monta vuotta täysin pyyteetöntä ja palkatonta työtä, käyttäen viikonloput meidän peleissämme ja turnausmatkoilla, suunnitellen treenejä, kommunikoiden vanhempiemme kanssa ja huolehtien siitä, että jokainen pääsee osaksi joukkuetta.  Tästä kiitos Reetalle ja Annelle!

Esimerkin innostamana aloin itse valmentaa jo 13-vuotiaana, jolloin myös pelasin. Vasta myöhemmin aloin suhtautua valmentamiseen vakavammin ja ymmärtää huolellisen suunnittelun ja jatkuvuuden merkityksen.

Koko ajan olen pitänyt erityisesti tyttöjen kohdalla tärkeänä sitä, ettei koris ja joukkue ole vain harkat ja pelit, joihin tullaan tietyiksi tunneiksi viikossa. Sen takia pyrimmekin joukkueissa siihen, että heidän kanssaan käydään yöturnauksissa ja järjestetään pikkujouluja, värjätään yhdessä turnauspaitoja ja jutellaan aina silloin kun on tarve. Joukkueessa syntyy ystävyyssuhteita koulu-, kulttuuri- ja ikäerojenkin yli. Pelaajat näkevät toisensa vuosien mittaan niin nauramassa kuin itkemässäkin. Loukkaantunutta lohdutetaan ja onnistunutta kannustetaan. Myös valmentajaa myötäelää niin joukkueen tappiot kuin voitotkin.

Monien ystävieni on vaikea ymmärtää, miksi käytän arki-illat ja viikonloput koulujen saleissa valmentaen pelaajia lajissa, jossa maamme ei juuri ole nauttinut kansainvälistä menestystä. Into jatkuvaan opettamiseen ja sparraamiseen löytyy varmastikin muualta; pienistä onnistumisista, joukkueen yhdentymisestä ja liikunnan ilosta.

Ja ne asiat, jotka kannustavat tekemään tätä viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen:

-        Tyttöjen innostus uudesta harjoituksesta

-        Pelaajan kehitys

-        Uusien pelaajien innostus lajista

-        Oman valmennettavan ensimmäinen pelissä tehty kori

-        Vanhemman tai pelaajan kiitos

-        Kun joukkue ylittää itsensä kentällä

-        Se vaihe, jossa joukkuepeli alkaa löytyä ja hyvät syötöt löytävät perille

LePyssä haluan valmentaa, koska koen seuran arvot omikseni. Kasvattajaseurassa kausimaksut ovat pieniä, talkootyötä tehdään edelleen, ihmiset tuntevat toisensa ja yhteistyötä ollaan valmiita tekemään. Loistava esimerkki yhteistyöstä oli mielestäni muun muassa viime kesän 99-02-syntyneiden yhteistreenit.

Seuraava kysymys treeneissä oli: ”Miksei LePyn matseja näytetä ikinä telkkarissa?”  Tähän täytynee vastata, että nyt vaan vanhemmat videokameroiden kanssa junnujen peleihin ja johan alkaa näkyä :)

21.10.2010

 

Korista ja keiloja

LePyn huikean hienosti sujunut turnaus on nyt jo takana ja myös kouluvierailut ovat lopuillaan. Olemme vierailleet Lintuvaarassa, Lintulaaksossa, Perkkaanpuistossa, Veräjäpellossa ja Ruusutorpassa. Arvioni mukaan korikseen on päässyt tutustumaan näiden settien aikana noin 800 ala-asteen oppilasta. Kiinnostus tunteja kohtaan oli kova ja lähialueen kouluja jäi vielä kiertämättä, joten toivottavasti toimintaa jatketaan.

Syysloma katkaisi tiukan treeniputken ja antoi sekä meille valkuille että tytöille ansaittua vapaata. Tästä eteenpäin joulukuun puoleen väliin asti vedetään melkoista tahtia, sillä esimerkiksi 99-tytöistä osalla saattaa viikon aikana olla neljät treenit ja kaksi peliä. Sarjapelitkin ovat siis vihdoin alkaneet. Kahdessa ensimmäisessä kohtaamisessa ysiysit päihittivät Kori80:n sekä 1. että 2. divarissa, molemmissa tiukasti kahdella pisteellä. 00-tyttöjen kausi alkaa sunnuntaina kotipelillä ToPoLaa vastaan.

Välillä on muuten kivaa tehdä joukkueen kanssa muutakin kuin harkata. Tämä tuli taas todistetuksi, kun 00-tytöt valtasivat Sellon keilaradat keskiviikkoiltana. Neidit saivat pelata rännisuojien kanssa ja taituroivat hienosti, parhaimmillaan 115 pistettä 10 kierroksella. Radoilla todistettiin hyvin monenlaisia keilaustyylejä sekä tuuletuksia. Jatkoimme iltaa keilapaikan yläkerrassa ruokaillen ja jutellen. Illan paras keilaaja, Sara, sai palkinnoksi oranssia kynsilakkaa josta riittikin iloa loppuajaksi. Sunnuntaina tulevat kuulemma kaikki oransseissa kynsissä matsiin!

Pian taas lisää oransseja kuulumisia!

Saara

28.9.2010

 

Syksyn väri on oranssi!

 

Koripallosyksy on käynnistynyt vauhdikkaasti. Palattuani elokuun lopulla kolmen viikon interraililta Euroopan sydämestä aloitin taas perinteisen bussimatkailun harjoituksiin. Heti ensimmäisenä viikonloppuna saatiin ottaa mittaa vastustajista EHBT-turnauksessa, jossa 99-tytöt pelasivat sekä kilpa- että fun-sarjaa. Kilvassa päästiin kuudennelle sijalle ja funista haettiin yhdeksän pronssimitalia (seitsemän pelaajille, yksi valmentajalle ja yksi maskotille). Nuoremmat minitytöt joutuivat painimaan kovien ja kokeneempien joukkueiden kanssa eikä tässä turnauksessa voitettu yhtään peliä. Siitä huolimatta peli-into ja tsemppi oli kohdillaan ja harjoituksissa oli heti maanantaina innokkaita naamoja. Vuoden päästä me näytetään niille!

 

Tämän kauden ajan 99-tytöt treenaavat neljästi ja 00-tytöt kolmesti viikossa. Monipuolisuus ja yleistaitavuus tulevat olemaan ykkössijalla harjoituksissa, vaikka toki lajitaitojakin treenaamme etenkin ysiysien kanssa jo jonkin verran. On hienoa, ettei yhden tunnin salivuoron tarvitse tarkoittaa tunnin treenejä. Esimerkiksi harjoitusten lämmittelyt, aktivoinnit ja venyttelyt voi hyvin hoitaa käytävässä, portaissa, pihoilla ja koulun kentillä, jolloin saliaikaa jää enemmän lajitreeniin. Kaikki tyttömme pitävät hyppistä mukana, ja niitä on käytetty aktiivisesti.

 

Yhden viikonlopun ehdin viettää myös liiton koulutuksessa Malmilla. Mukaan tarttui rutkasti vinkkejä harjoitusten vetämiseen ja paljon tietoa myös opettamismetodeista. Suosittelenkin lämpimästi kaikille valkuille kouluttautumista - nyt kun vielä 1-tason kurssit ovat ilmaisia. Kursseilla pääsee myös tapaamaan muiden seurojen valmentajia ja vaihtamaan ajatuksia, mikä tuntuu aika ajoin kovin virkistävälä.

 

Normaalin harjoitusrumban lisäksi minun ja Sinin syksyä täyttävät koulukoristunnit sekä turnauksen järjestely. Sovimme siis näytetunteja lähialueen ala-asteille ja käymme opettamassa 1-6-luokkalaisille koripallotaitoja. Olemme ehtineet jo Lintuvaaran, Lintulaakson ja Perkkaan kouluille, ja tunnit sujuivat hienosti. Erilaisten leikkien, kisojen ja pelien myötä moni innostui lajista ja osa heitti elämänsä ensimmäisen korin! Mukanamme joillakin tunneilla on myös Martti Kuisma, joka näyttää junnuille muun muassa donkkauksen mallia. Toivottavasti tuntien ansiosta junnujoukkueisiimme ilmestyy myös uusia korishirmuja.

 

Myös LePyn ensimmäinen turnaus on nyt takanapäin. Perjantain valmistelut alkoivat jännittävästi, kun koettiin puolen tunnin sähkökatko. Kentän rajoja teippailtiin yhdentoista aikaan illalla! Viikonlopun olin itse intensiivisesti hallilla yhdessä Sinin kanssa neuvomassa, palkitsemassa pelaajia, ohjaamassa tuomareita ja myymässä turnauspaitoja sekä kirjoittamassa kunniakirjoja. Oli huippua nähdä pienten pelureiden ensikosketus oikeisiin peleihin ja paikalla oli paljon tuttuja. Hauskaa on myös, että monissa mikrojoukkueissa on valmennettavieni sisaruksia, joillain jopa koko perhe vanhempia myöten on päätynyt mukaan LePyyn.

 

Sarjapelit alkavat jo ensi maanantaina ja lauantaina käymme mittelemässä KaPoa vastaan harjoitusottelut sekä 99- että 00-joukkueen kanssa. Onnea muillekin joukkueille kauden alkuun!

 

Jäikö jokin asia mietityttämään? Mistä haluaisit lukea ensi kerralla?

Palaute osoitteeseen: saara.myllymaki#helsinki.fi (vaihda #  merkiksi @)

Saara LePyn mikroturnauksessa 2010.

Saara Myllymäki, joka valmentaa LePyn 99- ja 00-tyttöjä, kirjoittaa tällä palstalla valmentajan työstä,arjesta ja juhlasta.